torstai 24. heinäkuuta 2014

Rock ’n’ Roll painajaisen loppu eli R.I.P. John Fasano

(Ei siis tarvittu kuin kulttiohjaajan kuolema, jotta keksin vihdoin jotain ”järkevää” blogattavaa). Kuten jo otsikosta käy ilmi, John Fasano siirtyi tuonpuoleiseen heinäkuun 18. päivä. Ja koska eräät Fasanon elokuvista ovat olleet lähes loppumaton ilon lähde omassa elämässäni, ajattelin että olisi paikallaan sanoa muutama sana miehestä ja hänen tekosistaan elokuvien parissa. Fasano ehti uransa aikana toimia käsikirjoittajana ja tuottajana kymmenissä elokuvissa. Itse haluan kuitenkin nostaa esille miehen hulppean uranaloituksen hänen uskomattoman kajahtaneilla ohjauksillaan 1980-luvun B-kauhun parissa.

ZOMBIE NIGHTMARE

Fasanon uran selkeä suunnannäyttäjä oli vuonna 1987 ilmestynyt Zombie Nightmare. Elokuvan virallinen ohjaaja on kanadalainen Jack Bravman, jolle Fasano toimi nimellisesti apulaisohjaajana. Tosiasiassa Fasano ohjasi n. puolet koko elokuvasta. Mies vilahtaa myös itse valkokankaalla pienessä sivuroolissa elokuvan alkupuolella.

Zombie Nightmare on muhkean metalli-soundtrackin tahdittama pökkelön pöhkö tarina lähiövoodoon avustuksella toteutetusta zombikostosta. Mikä tärkeintä, elokuvan alkupuolella pyöriä pullistelee tuo lihaskimppujen lihaskimppu, kanadan adonis JON MIKL THOR! Thorin luonteikkaasti tulkitseman Tony Washingtonin isä kuolee traagisesti Tonyn ollessa lapsi, estäessään kahta huligaania raiskaamasta nuorta naista. Aikahyppy ajassa eteenpäin, Tonysta on kasvanut hulmutukkainen Thor ja hän on kertakaikkisen kunnollinen poika. Mutta hädin tuskin ehdimme edes tutustua tähän kultakutriseen pesäpallonpelaajaan, kun ilkeiden nuorisonousukkaiden remmi ajaa hänen ylitseen lähikaupan edustalla. Poliiseille tai sairaalaan on ihan turha soitella. Sen sijaan Tonyn äiti ottaa yhteyttä paikalliseen voodoo papittareen Molly Mokembeen joka on – yllätys, yllätys - samainen nainen, jonka Tonyn isä vuosia aikaisemmin pelasti. Ei siinä muu auta kuin muuttaa Tony voodoon avulla zombiksi, joka lähtee öisin janoamaan kostoa ja listimään tappajiaan yksitellen. Mukaan sotkeutuvat myös etsivä Sorrell (sittemmin Fasanon elokuvien vakiokasvoksi päätynyt Frank Dietz) sekä Adam ”Batman” Westin esittämä poliisikapteeni Churchman.

nuori ja viaton Thor ennen zombiutumistaan

Zombie Nightmare on kohtalaisen tyypillisen aikansa B-kauhuelokuva. Rahaa ja taitoa on ollut laihasti, innostusta huomattavasti enemmän. Efektit ovat heppoisesta toteutettuja ja näyttelijöiden taso vaihtelee Adam Westin keskitasoisesta teen-mitä-voin-tämän-käsikirjoituksen-kanssa tyyppisestä esityksestä voodoo papitar Mollya esittävän Manuska Rigaudin kesäteatteriin pestautuneen sekakäyttäjän elämöintiin. Fasanon ohjaajanuran kannalta tärkeimmät tavaramerkit ovat kuitenkin jo näkyvissä: vahva ja jotenkin lempeällä tavalla mauton rock-musiikin käyttö, älyttömät hirviömaskit ja tietenkin Thor.

BLACK ROSES

Hyvin pian Zombie Nightmaren jälkeen Fasano sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen ihka oman elokuvansa. Hän lupasi tuottajalle tekevänsä 50 000 dollarilla kauhuelokuvan, jossa olisi X-määrä tissejä (8 kpl tarkalleen) ja kansainväliseen myyntiin menevä soundtrack-albumi. Ei muuta kun soittoa Thorille ja Rock’n’Roll Nightmare (1987) oli valmis syntymään. Koska olen tehnyt tästä kalkkunaelokuvien kotkottavimmasta kuninkaasta pitkällisen katsauksen blogiini jo aiemmin, en lähde sitä nyt tässä ruotimaan uudelleen. Sanottakoon kuitenkin, että jos aiot katsoa Fasanon tuotannosta vain yhden elokuvan, painokkaasti suosittelen valitsemaan tämän! Nightmare on yhdistelmä älytöntä käsikirjoitusta, pökkelöä näyttelemistä, kömpelöitä hirviöefektejä (hemmetinmoisissa määrissä!) ja sitä uskomatonta köppä-metallia, mitä Thorin musiikki edustaa. Täydellinen paketti siis!

Rock ’n’ Roll Nightmaren kaltaisen elokuvataiteen menestystarinan jälkeen tiet olivat yhä avoimempia Fasanolle, eikä hän totisesti jäänyt vain rokkaamaan Thorin tahtiin. Jo heti seuraavana vuonna mies esitteli maailmalle toisen rock-aiheisen kauhuelokuvansa Black Roses (1988) ja painajainen saattoi jatkua. Rahaa oli enemmän ja Thoria vähemmän (eli ei laisinkaan), mutta meno pysyi samalla laatulinjalla.

Elokuvan vahva aloitus tempaa katsojat mukaansa kauhistuttavaan rock-showhun, joka ei jätä arvailujen varaan, millaisella asialla tämä Black Roses nimeä kantava bändi oikein liikkuu. Teinit hullaantuvat listaykkösmäiseltä haiskahtavan (tosielämässä Lizzy Bordenin) Me Against the World biisin tahdissa demonisen riivaukseen valtaan.

Antaisitko sinä lastesi kuunnella tämän miehen musiikkia?

Intron jälkeen siirrymme uinuvaan Mill Basinin pikkukaupunkiin, jonka pääkadulla ajelee peräkanaa kaksi messevän kasaria Lamborghinia. Ja kukas muukaan autoista astuu ulos kuin Black Roses bändi, erityisen karismaattisella tukalla siunattu solisti Damian (Sal Viviano) johtohahmonaan. Nahkatakin hapsut tuulessa hulmuten hän näyttää bändiläisille salaperäisen saatanallisia käsimerkkejä, jotta nämä ymmärtäisivät ryhtyä tapetoimaan kaupungin lyhtypylväitä bändin keikkajulisteilla.

Samaan aikaan paikallisessa high schoolissa kuohuu. Tieto Black Rosesien keikasta on kantautunut sekä teinien että heidän vanhempiensa korviin. Huolestuneiden vanhempien komitea yrittää torpata koko homman heti paholaista palvovaan alkuunsa. Ymmärtäväinen äidinkielenopettaja Matthew Moorhouse yrittää rauhoitella kumpaakin osapuolta. Vanhempainkomitea päättä tulla katsastamaan tämän rock-shown itse paikanpäälle. Homma alkaa kuitenkin hempeällä balladilla ja kaikki vaikuttaa muutenkin niin puhtoiselta, että tuskin tässä mitään syytä huoleen on. VÄÄRIN! Samalla hetkellä kun viimeinen aikuinen astuu auditorion ovesta ulos, paljastaa Black Roses todellisen olemuksensa (Fasanomaisen tyylipuhtaaseen tapaan).

Before vs. after

Black Roses keikan jälkeen kaupungin nuoret alkavat näyttää merkkejä rockmusiikin korruptoivasta vaikutuksesta. Roskapönttöjä kaadetaan, tappeluita aloitetaan ja kadulla jopa sekstaillaan. Mutta ei ilonpito tähän lopu. Yksi keikka ei millään ollut tarpeeksi yhdeksi metallimaailman nousevaksi bändiksi tituleeratulle yhtyeelle, vaan he vetävän Mill Basinin tuppukylässä ainakin neljä keikkaa, peräkkäisinä iltoina. Opettaja Moorhouse huomaa oitis asennemuutoksen oppilaissaan ja menee ihan henkilökohtaisesti tapaamaan bändin solistia, Damiania. Miehet jutustelevat bändin toiminnasta käyskennellessään kasuaalisti ympäri keikkapaikkaa maitolasit kädessään ja Moorhouse saa kutsun illan keikalle. Hän kieltäytyy kohteliaasti, mutta jää miettimään, miten Damian tietää niin paljon hänen henkilökohtaisia asioitaan? Ja luojan tähden, mitä on tapahtunut Damianin hulmuavalle rokkiletille? Se on äkkiä menettänyt puolet pituudestaan ja kuohkeudestaan. What fresh hell is this?!

Ahahaa! No we don't worship the devil. We really don't!

Kurkistus bändin keikalle osoittaa, kuinka tämä saatanallinen rokkenrolli muuttaa teinejä eläviksi kuolleiksi (tai jotain...?). Kun pelkkä roskisten kaatelu ei enää tyydytä näiden paholaislasten verenjanoa, alkaa heidän vanhempiaan kuolla epäilyttävissä olosuhteissa. Yksi jotenkin Fasanon mielikuvitusta hyvin ilmentävä kohtaus onkin episodi, jossa erään pahaa-aavistamattoman isän kimppuun hyökkää hirviö suoraan äänentoistojärjestelmästä. Kamppailu on lyhyt ja kömpelö ja päätyy luonnollisesti siihen, että hirviö raahaa isän mukanaan kaiuttimen sisään.

Absoluuttinen rokkenrolli korruptoi. Absoluuttisesti.

Onneksi valpas ja oikeamielinen opettaja Moorhouse on kuitenkin haistanut palaneen käryn ja ryhtyy omiin tutkimuksiinsa. Poikkiteloin näiden tutkimusten tielle asettuu hänen entinen suosikkioppilaansa Julie, joka näkee ajan sopivaksi yrittää vietellä opettajansa lihan iloihin. Näin helppoon lankaan ei Moorhouse taivu ja Julie paljastuukin jonkinlaiseksi demoniksi naisen ruumiissa. Kauhean köppäinen tappeluhan siitä syntyy.

Kun Moorhouse vielä kuulee, että täysin villiksi heittänyt nuoriso on listinyt kaikessa tohinassaan myös hänen entisen tyttöystävänsä, alkaa opettajan mitta olla täynnä. Mies painelee huoltoaseman pihalle ostamaan kourallisen hätäsoihtuja, nappaa mukaansa bensakanisterin ja suuntaa Black Rosesin keikalle. Nyt joku saattaisi kuvitella, että saatanallisia voimia omaavan yhtyeen tuhoamiseen vaadittaisiin vähintäänkin jonkinlainen suunnitelma. Tai että heidän luokseen saattaisi olla vaikea päästä. Mutta ei. Moorhouse saa rauhassa kävellä kanistereineen teinien täyttämän auditorion halki. Vasta kun hän on jo hyvän aikaa seisoskellut lavan reunalla heittelemässä bensaa bändin jalkoihin, huomaa yhtyeen keulahahmo kiinnittää häneen vihdoin huomionsa. Zombimaiset Black Roses fanit tuovat pyromaanin Damianin puhutteluun. Miesten keskustelusta on ehkä rivien välistä pääteltävissä jotain Damianin pätevyydestä maailmanvalloitukseen, sillä hän kehaisee Moorhousen vastaan taistelu yrityksiä ”parhaimmaksi, mitä hän on koskaan kohdannut”.

Moorhouse tivaa selitystä kaikella tälle hulluttelulle. Ja niitähän satelee, ainakin jossain muodossa, kun koko bändi muuttaa muotoaan ihmisistä ihmisiksi kumihirviöpuvuissa. Damianin pääpaholaisen maskin olisi varmasti tarkoitus iskeä pelkoa jokaisen katsojan sydämeen, mutta (mutantti)koiramainen ulkonäkö ja jäykän pökkelö patsastelu saa osakseen (ainakin minulta) lähinnä vain lempeää sympatiaa.




Opettaja Moorhouse joutuu kiipeliin kun Damian paljastaa kaiken!

Moorhouse ja Damian kohtaavat toisensa huonosti koreografioudussa taistelussa, jonka Moorhouse antiklimaattisesti voittaa käytännössä potkaisemalle tätä pimeyden prinssiä haaruksiin. Sitten vaan lava tuleen ja menoksi. Samalla paikalta pakenevat myös kaupungin teinit, jotka ovat kuin taikaiskusta menettäneet kiinnostuksensa bändiin (vaikka tämä jatkaa hirviöiksi muuttuneena rokkaamistaan palavan lavan keskellä. Lordi, eat your heart out!)

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vai onko? Kuusi kuukautta myöhemmin Black Roses on jälleen televisiossa, tällä kertaa tarkoituksenaan keikkailla New Yorkissa. Kuva zoomautuu Damianin valokuvaan ja synkkä ääni sanoo ”evil”. Fade to black.

Black Roses ei kaikessa älyttömyydessään aivan yllä Rock ’n’ Roll Nightmaren tasolle (tosin harva elokuva siihen pystyy muutenkaan), mutta on kuitenkin ansiokkaasti lunastanut paikkansa 80-luvun rock-kauhun kavalkadissa. Leffan jälkeen on pakko käyttää hetki fantasioimaan siitä, minkälainen jatko-osa olisikaan syntynyt, jos Black Roses ja Rock ’n’ Roll Nightmare olisi yhdistetty yhdeksi eeppiseksi tukkasankareiden taistoksi?

Bring it bitch!

THE JITTERS

Viimeinen Fasanon 80-luvun elokuvista (ja samalla leffa, jonka jälkeen hän piti ohjauksesta taukoa yli viidentoista vuoden ajan) on tärähtäneen puoleinen kauhukomedia The Jitters vuodelta 1989. Leffa luetaan joskus jonkunlaisen Fasanon rock-trilogian päätöselokuvaksi, mutta mielestäni Jitters ei sovi täysin samaan linjaan edeltäjiensä kanssa (paremman trilogian muodostaisivat kolme edellä mainittua elokuvaa, vaikka Zombie Nightmare ei olekaan suoranaisesti Fasanon ohjaus).

Perinteinen järjestä ja kaikenlaisesta uskottavuudesta tai ylipäätään hyvistä ideoita piittaamaton käsikirjoitus toki löytyy tämänkin elokuvan takaa. Tarina sijoittuu Chinatowniin, jossa noin kuudesta ihmisestä koostuva katujengi pitää naapurustoa kauhun vallassa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että he terrorisoivat vanhan kiinalaismiehen ja tämän veljentyttären Alicen pitämää maailman surullisinta matkamuistokauppaa. Setähän pääsee hengestään yhden tällaisen hyökkäyksen tuloksena, mutta jo seuraavana yönä hän hyppii takaisin kaupalleen vampyyriksi muuttuneena. Ja kun sanon hyppii, todella tarkoitan sitä. Setä on nyt kiinalainen vampyyri, joka hyppii kuin kenguru ja on taltutettavissa loitsulla varustetulla paperilapulla. Alice haluaa pitää setänsä kaupan auki, kapitalisti poikaystävä Michael (Black Rosesin Damian eli Sal Viviano) vastustaa, seuraa lisää kahinaa katujengin kanssa, lisää kenguruvampyyrejä, kiinalaista magiikkaa ja paljon vaivaannuttavan kehnoa huumoria.

Kiinalainen kenguruvampyyri toiminnassa

Valitettavasti The Jitters (leffan nimi tuntuu tulevan erään sivuhahmon täysin yhdentekevästä repliikistä ”this place gives me the jitters”) kuulostaa ideana paljon paremmalta mitä se käytännössä on. Tai siis, en tiedä miltä se on kuullostanut, kun joku on tämän saanut puhuttua tuotantoon, mutta jotenkin kiinalaisten kenguruvampyyrien idea ei jaksa kantaa aivan loppuun asti (ja tämä leffa on lyhyt, n. 75 minuuttia). Mukana on paljon TODELLA löysästi toteutettuja kamppailukohtauksia ja muutamia kökköjä hirviöefektejä, mutta kokonaisuus jää silti ontumaan. Ehkä kompastuskivi on tahallinen komediallisuus tai Fasanon edellisille elokuville niin tyypillisen räikeän rock soundtrackin puute. Oli miten oli, itselleni se jää auttamattomasti Fasanon 80-luvun tuotannosta listan häntäpäähän.
---

Käytän näitä elokuvia kuvaillessani paljon sellaisia adjektiiveja kuin ”pöhkö”, ”kömpelö” ja ”kajahtanut”, mutta vannon sanovani sen kaikella kunnioituksella ja rakkaudella. John Fasano teki täysin uniikkeja, outoja ja erityisen valloittavia kauhuelokuvia, jotka taatusti ovat jättäneet jälkensä kulttielokuvien kaanoniin. Näillä sanoilla siis hyvää viimeistä matkaa ohjaaja Fasanolle. Jos tuonpuoleinen on yhtään sellainen, mitä miehen visioista voi päätellä, on matka varmasti mitä mielenkiintoisin!

2 kommenttia:

  1. Mies, jolla on Black Rosen kaltainen sulka hatussaan, menee eittämättä suoraan Valhallaan.

    Voisi tsekata nuo kaksi muutakin.

    VastaaPoista
  2. Terve!

    Asiasta kukkaruukkuun, sait tunnustusta osaksesi!

    VastaaPoista