maanantai 13. tammikuuta 2014

Modernin Ihmissuden vuosi 2013

Vuoden 2013 loppupuolisko meni aika hiljaisissa merkeissä blogin suhteen. Mutta mitäpä siitä. Tulee muutenkin jaariteltua pontittomasti niin paljon, että turha sillä on joka kerta blogiakin täyttää. Vuodenvaihteessa kaikenlaiset genre-elokuva-aiheiset sivustot pursuilivat erilaisia listauksia kuluneen vuoden parhaista kauhuelokuvista. Top 10 listoja selaillessa en keksinyt mitään järkevää lisättävää, vaikka eivät kaikki listaukset tietenkään ihan omaa makuani vastanneetkaan. Mutta listojen tekeminen on kivaa, ja vuosi 2013 oli minulle henkilökohtaisesti historiallinen listavuosi, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni listasin koko vuoden ajalta kaikki katsomani pitkät elokuvat (oikeastaan myös lyhytelokuvat ja tv-sarjojen tuotantokaudet). Näin ollen päätinkin top 10 listan sijaan tehdä katsauksen omaan kauhuelokuvan vuoteeni 2013.

Ensi alkuun hieman tilastotietoa. Kaiken kaikkiaan katsoin vuoden aikana 313 pitkää elokuvaa, joista 135 oli kauhuelokuvia (eli n. 43 % kaikista leffoista, kuten nokkelimmat lukijat jo päässään varmasti laskivat). Elokuvahistoriallinen aikahaarukka oli lavea, sillä varhaisin kauhuksi luokiteltava tuotos oli vuodelta 1924 (Robert Wienin pettymykselliseksi jäänyt Orlacs Hände), uusimmat vuodelta 2013. Ei olisi järjellistä alkaa ruotimaan jokaista listan elokuvaa läpi, joten poimin niiden joukosta ne kaikkein mieleen painuneimmat, hyvässä ja pahassa.

VUODEN PARHAAT

Yksi viimevuonna näkemieni kauhuleffojen kirkkaimmista tähdistä on Willard Huyckin ja Gloria Katzin fantastinen, mutta hieman pimentoon jäänyt Messiah of Evil (1973, tunnetaan myös nimellä Dead People). Täysin unohdettu leffa ei ole – siitä löytyy mm. artikkeli Stephen Throwerin upeasta Nightmare USA kirjasta -  mutta helposti siihen ei törmää. Pienellä rahalla tuotettu tarina kadonnutta taiteilija isäänsä syrjäisestä rannikkokylästä etsivästä naisesta on rikotun rakenteensa ansiosta kuin alati syvenevä painajainen. Itseäni elokuvassa kiehtoi erityisesti sen selkeät Lovecraft vaikutteet. Vertailukohteeksi voisin heittää John Moxeyn Horror Hotelin (1960), jossa on samaa tunnelmaa, toki hieman eri puitteissa.


"No one will hear you scream!" Kauppareissu menee oudoksi elokuvassa Messiah of Evil

Jack Goldin The Medusa Touch:sta (1978) löytyy jo vähän nimekkäämpää näyttelijäkaartia (Richard Burton, Lee Remick) mutta silti itse elokuva on jäänyt kohtalaisen vähälle huomiolle. Tarina Burtonin tulkitsemasta kirjailija John Morlarista, joka aiheuttaa telekineettisillä voimillaan onnettomuuksia, rakentuu oivallisesti takautumien kautta. Kauhuelokuvaksi tämä on hieman rajapinnassa, sillä leffa on oikeastaan aika draamapainotteinen. Hyviä telekineesileffoja ei  tässä maailmassa kuitenkaan ole kovin montaa ja The Medusa Touch lukeutuu ehdottomasti niiden parin harvan joukkoon.

Vuosi 2013 toi armahduksen pitkään etsintääni, kun löysin vihdoin katsottavakseni (kiitos Netflix!) Peter Straubin ensimmäiseen kauhukirjaan Julia perustuvan elokuvan The Haunting of Julia (Richard Loncraine, 1977. Tunnetaan myös nimellä Full Circle). Itse olin kiinnostunut elokuvasta lähinnä Straubin takia, sillä tämän yhden kaikkien aikojen suosikki kauhukirjailijani kirjoja on filmatisoitu hyvin vähän (ainoa toinen filmatisointi taitaa olla John Irvinin Ghost Story vuodelta 1981). Mia Farrow esittää Juliaa, tyttärensä menettänyttä naista, joka yrittää aloittaa alusta uudessa Lontoon asunnossaan. Mutta pian alkaa kummittelu. Leffa on kohtalaisen hidastempoinen, mutta rakentaa silti varsin toimivaa kummitusmysteeriä, joka päätyy kauhistuttavaan lopputulemaan. Mia Farrow on mahtava, totta kai.

Seiskari aikalailla jyrää tämän parhaiden leffojen listan, sillä edellä mainittujen lisäksi haluaisin mainita vielä Amicuksen mitä mainioimman kauhuantologian From Beyond the Grave:n (Kevin Connor, 1974). Mukana huiskii aina yhtä charmikas Peter Cushing ja erityisesti elokuvan An Act of Kindness episodi on todella tehokkaan kauhistuttava. Lisäksi on liputettava Philip Kaufmanin Invasion of the Body Snatchers:lle (1978), jonka näin vasta nyt ensimmäisen kerran. Filmatisointejahan tästä riittää ja koska tarina on aina jotakuinkin sama, tämä on päässyt lipsahtamaan ohi. Mutta ei pitäisi. Jos aiot katsoa vain yhden Body Snatchers filmatisoinnin elämäsi aikana, sen täytyy olla tämä! Erityisplussaa Donald Sutherlandista ja Brooke Adamsista.


They're all pods, all of them!

Listaus on pakko päättää siihen yhteen uuteen leffaan, joka on jyrännyt useimmilla top 10 listoilla. James Wanin The Conjuring (2013). Kyllä, minäkin rakastan tätä elokuvaa. Mikään itse täydellisyys se ei ole, mutta piru vie, että se vain toimii. Hyvän ja oikeasti pelottavan taloudellisen kauhun näkeminen on nykyään niin harvinaista, että otin tästä kaiken irti ja annoin auliisti anteeksi loppupuolen pienet köppäilyt. Wan ei lukeudu suosikkiohjaajiini, mutta tässä hän osoittaa harvinaista tyylitietoutta. Lisäksi moderni ihmissusi antaa sata-miljoonaa plussapistettä Lili Taylorista!

VUODEN PASKIMMAT

The Seasoning House (2012) on paremmin erikoistehostemaskeeraajana tunnetun Paul Hyettin ensimmäinen ohjaustyö. Epämääräisesti Balkanin alueen epämääräiseen sotaan sijoittuvassa tarinassa nuoria tyttöjä pidetään huumattuina seksiorjina sotilaiden suosimassa bordellissa. Bordellin omistajan pakotettuna apulaisena toimii kuuro Angel tyttö. Kun Angelin perheen surmanneet sotilaat saapuvat taloon asiakkaiksi, alkaa Angel suunnitella kostoa.

The Seasonin Housen naishahmot jäävät pitkälti vain raa’asti hyväksikäytetyiksi ihmisparoiksi, kun taas miehet vaihtelevat heikkomoraalisista iljetyksistä yksiulotteisiin psykopaatteihin. Englantilaisten näyttelijöiden pakollinen ”Balkan-tyylinen” korostus käy nopeasti ärsyttäväksi. Vaikka yhtymäkohtia muihin rape-revenge-elokuviin löytyy (Thriller – en grym film ja Ms. 45 tulevat ainakin mieleen) tuntuu elokuva suurimmalta osaltaan vain (erityisesti naisiin kohdistuvalta) väkivallalta väkivallan takia. Angelin hahmo jää kaikessa traagisuudessaan varsin litteäksi, eikä edes hänen oikeutettu kostoretkensä saanut minussa aikaan juuri muuta reaktiota kuin kellon vilkuilun. Elokuvalla olisi hyvät edellytykset tehdä tehokasta kommentointia tälläkin hetkellä ympäri Eurooppaa rehottavasta ihmiskaupasta. Se kuitenkin rakentuu vain gore-efekteillä kuorrutetuksi hyväksikäytön kauhugalleriaksi, ja ehkä juuri siksi erityisesti ansaitsee paikkansa vuoden paska-listalla.

Tobe Hooperin ura elokuvantekijänä tuntui pysähtyvän paikoilleen vuoden 1986 Texas Chain Saw Massacren jatko-osan jälkeen. Mies puuhaili tv:n puolella ja ohjasi muutaman kauhistuttavan huonon kauhupätkän 90-luvun puolivälissä (kuten henkilökohtaisen what the actual fuck suosikkini The Mangler:in!) kunnes palasi vuonna 2004 takaisin pitkän elokuvan pariin elokuvallaan Toolbox Murders. Elokuva on uudelleenfilmatisointi Dennis Donnelyn vuoden 1978 elokuvasta, joskin Hooper on päätynyt versiossaan heittämään tavallisen slasherin sekaan reilun annoksen sekopäistä Hollywood okkultismia. Asuintaloksi muutetussa entisessä loistohotellissa Lusman Armsissa tapahtuu kummia. Porukkaa katoilee, seinien välistä löytyy ihmisten jäänteitä ja sisäpuhelimetkin soittelevat itsekseen. Asukas Nell Barrows tutkii. Taustalta paljastuu hullu arkkitehti ja J.J. Holmesmainen hotellisuunnittelu. Toolbox Murdersin perusasetelmissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Idea on huomattavasti omaperäisempi kuin perus stalk & slash leffassa ja pääosassa heiluu ihana Angela Bettis. Silti koko hommaa leimaa valitettavan halvan näköinen ulkoasu ja kankea näyttelijäntyö. Taustatarinat ovat vallan fantastiset, mutta loppua kohden juttu alkaa haista 70-luvun italialaiselta tyylittelyltä, jossa ratkaisu kaikkeen tarjoillaan kahden mitään selittämättömän lauseen muodossa. Olisin todella halunnut pitää tästä ja tavallaan vähän pidänkin, mutta kyllä tämä aikamoista köppää silti on.


Paranoiaa Lusman Armsissa

Rabies (Aharon Keshales, Navot Papushado, 2010), Israelin ensimmäinen kauhuelokuva. Tämä meni taannoin Night Visionsissa ohi, mutta nyt tuli katsottua. Ei olisi tarvinnut. Mukaan mahtuu kotoaan pakeneva veli ja sisko, joukko tenniksen pelaajia, sleazeball poliiseja ja muuta sekalaista sakkia, joiden tiet kohtaavat sattumanvaraisissa ja epäonnisissa olosuhteissa. Tästä on seurauksena puolitoistatuntia päätöntä juoksentelua ja katsojan väistämätön tylsistyminen.

Los Ojos de Julia eli Julian Silmät (Guillem Morales, 2010). Tylsyyksissään tämäkin piti mennä katsomaan, vaikka yhtään hyvää sanaa en ollut tästä kuullut. Ihan syystäkin. Onneksi olen jo autuaasti unohtanut suurimman osan tästä sokeutuvan naisen murhatutkimus sotkusta, joka syöksyy syvemmälle omaan huonouteensa samaan tahtiin päähenkilön huononevan näön kanssa. Loppua kohden katsoja saattaa toivoa itsekin sokeutuvansa.

VUODEN YLLÄTTÄJÄT

Vaikka vampyyrit ovat olleet jo pitkään hyvässä nosteessa, harvat leffat silti onnistuvat tarjoamaan genreen mitään kovin tuoretta. Piristän erilainen viritelmä löytyy Jim Micklen elokuvasta Stake Land (2010). Tarina keskittyy seuraamaan teini-ikäistä Martinia, joka on lyöttäytynyt yhteen Mister nimisen salaperäisen muukalaisen kanssa vampyyriepidemian tuhoamassa maailmassa. Elokuva yhdistää vampyyrigenren kekseliäästi post-apocalyptiseen maailmaan. Synkeässä vaihtoehto tulevaisuudessa luonnottomat verenimijätkään eivät ole ainoa vaarallinen asia, jonka matkaajat tiellensä saavat.  Näyttelijäntyö ja ohjaus ovat varsin mallikkaasti hoidettu, samoin myös elokuvan visuaalinen puoli. Mikään täydellinen leffa Stake Land ei ole, mutta ehdottomasti mielenkiintoinen ohjaajan uran aloitus Micklelle, jolle leffa oli toinen pitkä fiktio. Viime vuonna mieheltä ilmestyi myös kovasti kehuttu ydinperhepelottelu We Are What We Are, joka myös on varsin suositeltavaa katsottavaa.

Toinen kohtuu tuore ja mielenkiintoinen ohjaaja on englantilainen Ben Wheatley. Itse törmäsin miehen Kill List (2011) elokuvaan täysin sattumanvaraisesti. Palkkatappajan keikka lähtee lapasesta, kun mukaan astuu salaperäiset kultti touhut. Mitään kovin helppoja vastauksia katsojalle ei tarjota, mutta loppua kohti syvenevä mysteeri onkin ehdoton osa elokuvan viehätystä. Wheatley onnistuu punomaan perinteisen trillerin ainekset yhteen Wicker man tyyppiseen yliluonnolliseen kauhuun varsin odottamattomalla tavalla. Pelkistetty kerronta ja loistava kuvaus tukevat toisiaan. Vasta Kill Listin nähtyäni tajusin, että Wheatley on vastuussa myös yhdestä ABC:s of Death:n suosikkiepisodistani U Is for Unearthed. Suositeltavaa katsottavaa ohjaajalta on myös musta komedia Sightseers (2012).



Syksyn 2013 Night Visions jäi erikseen raportoimatta, vaikka Maximin pimeydessä taas yöni vietinkin. Monen muun tapaan odotin kovasti Adam Wingardin You’re Next:ä (2011) sekä V/H/S 2:st (2013), mutta en odottanut, että Hélène Cattetin ja Bruno Forzanin The Strange Color Of Your Body's Tears olisi elokuva, joka tekisi minuun paljon syvemmän vaikutuksen. 

Mies palaa työmatkalta ja huomaa vaimonsa kadonneen. Jäljet johtavat salaperäisten naapureiden luokse ja talon uumeniin. Sitten mennäänkin niin psykedeeliselle giallo tripille, että siitä on turha yrittää muodostaa mitään järjellistä selitystä. Cattet ja Forzan ovat visuaalisia taitureita. Elokuva ammentaa giallon kaikkein voimakkaimmasta kuvastosta, juhlii väreillä, upeilla lokaatioilla ja lavasteilla sekä kerta kaikkiaan loistavalla kuvauksella. Kuitenkin kysymys siitä, onko The Strange Color kauhuelokuva, jää varsin kyseenalaiseksi. Vaikka se on yksi hätkähdyttävimpiä ja kuvallisesti upeimpia elokuva vuosiin, on sen rakenne niin rikkonainen, että kokonaisuus tuntuu taipuvan hetkittäin enemmän videotaiteen puolelle. Elokuva toistaa samaa kuvastoa ja äänimaisemaa, jättämällä suurimman osan tulkintavastuusta katsojalle. Mielestäni leffa on liian pitkä, enkä voi sanoa tajunneeni paljoakaan siitä, mitä tapahtui. Silti en ole saanut sitä mielestäni. The Strange Color oli ehdottomasti visuaalisesti hienoin näkemäni elokuva viime vuonna. En pysty suoranaisesti suosittelemaan sitä kenellekään, koska en ole itsekkään vielä varma, mitä mieltä siitä olen. Voin vain toistaa Night Visionsin varoituksen siitä, että jos etsit juonellista neo-gialloa, tämä ei ole sinun elokuvasi. Jos taas haluat nähdä, mitä ihmeellisyyksiä Keski-Euroopassa saadaan aikaan risteyttämällä kuvataide ja giallo, tämä on katsottava!



2 kommenttia:

  1. Tää oli kerrassaan kiinnostava katsaus, meinasitko vuoden loppuun n. 57 prossan antiin paneutua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllähän siitä 57 prosentistakin varmasti kirjoitettavaa riittäisi. Olen tosin yrittänyt pitää blogia aikalailla kauhu ja genreleffoille omistettuna, joten jotain rajausta pitäisi ehkä siitäkin sitten tehdä...

      Poista