sunnuntai 11. elokuuta 2013

Pahan puhelun pelko

Sillä uhalla että kuulostan vanhalta kitisijältä aloittamalla kysymykseni näin, teen sen silti; kuka muistaa – ja nyt ne virtuaaliset kädet ilmaan - kuka muistaa ajan, kun puhelimet olivat vielä langan päässä ja se lanka tukevasti kiinni seinässä? Ja ihmisillä oli tavallisesti vain yksi puhelin, koko perheellä vain yksi yhteinen puhelin, joka oli aina vain kotona, eikä millään tavalla mobiili?

Eihän siitä niin kauan aikaa ole ja kyllä kai kuvailun mukaisia vempaimia vieläkin jossain maailman kolkassa käytetään, mutta ajatelkaapa: tällä hetkellä hiekkalaatikoita tonkivien lasten sukupolvi ei varmasti tule koskaan näkemään lankapuhelinta muutoin kuin elokuvissa. Ehkä ei itse asiassa tarvitse olla niinkään nuori, sillä tarina kertoo eräästä 90-luvun alussa syntyneestä työharjoittelijasta, joka ei pitkän pähkäilynkään jälkeen saanut itsenäisesti selvitettyä, miten näppäiltävällä lankapuhelimella saadaan aikaiseksi puheyhteys toisen ihmisen kanssa.

Näin nopea teknologiaa koskevan informaation katoaminen ihmisten arkipäivän järjenkäytöstä tuntuisi tukevan italialaisiin post-apocalypse elokuviin pohjautuvaa teoriaani siitä, että maailmanlopun jälkeen ihmiset tulevat antamaan itselleen ja toisilleen typeriä nimiä, kuten ”Video”, koska sanojen ja laitteiden alkuperäinen merkitys katoaa maailmanlopun aiheuttavan katastrofin myötä. Mutta sivuraiteilta takaisin asiaan: ennen kaikkea, nykyajan lapset eivät ikinä tiedä sitä kauhua, kun pahaa aavistamattomana vastaa siihen perheen ainoaan ja yhteiseen puhelimeen, ja soittajana onkin MURHAAJA!

Kauhuelokuvien rakkaussuhde puhelinterroriin on pitkä ja yhä kukoistava. Vaikea sanoa, onko kyseessä tietoinen pyrkimys kalastella monen ihmisen kokemalla puhelinkommunikoinnin aiheuttamalla epämukavuuden tunteella, vai onko ihmisten kohtalaisen yleinen puhelu-pelkoisuus johdannainen kaikista kauhuelokuvista. Varmaa on se, että tämä puhelin pelottelu toimii (tai on ainakin hitsin suosittu).

Tätä todistavat useat elokuvat, joissa pahan puhelun pelko nousee esille jo elokuvan nimessä: The Killer Is On The Phone (1972), When A Stranger Calls (1979, myös re-make 2006), Don’t Answer The Phone (1980), Murder By Phone (1982, jossa murhan välikappaleena toimii puhelin itse!), When A Stanger Calls Back (1993. Nimi herättää kysymyksen: soittiko joku tälle muukalaiselle siis takaisin, ei saanut yhteyttä ja muukalainen soitti kohteliaasti uudestaan?)

Eikä lista tietenkään rajoitu vain nimellisesti puhelinaiheisiin elokuviin. Osataan sitä soitella muissakin elokuvissa. Varmasti kansakunnan kollektiiviseen muistiin on jäänyt kaikumaan esimerkiksi Wes Cravenin Scream (1996) elokuvien kauhuelokuvatriviaa arvuuttelevat murhanhimoiset puhelut. Ja italialaiset naiset kautta aikain ovat käyttäneet hyvän murhaajalta pakenemiseen soveltuvan ajan huutamalla luuriin ”Pronto! PRONTO!”, jääden aina vailla vastausta.

"Who is this? WHO?!"

Eivätkö murhaajat sitten osaa käyttää kännyköitä? Varmasti, ja matkapuhelimia onkin nähty tärkeässä roolissa esimerkiksi sellaisessa pätkässä kuin One Missed Call (2003 sekä ameriikan re-make 2008. Näissä soittelijana taisi tosin olla kummitus) mutta ollaanpa nyt rehellisiä: kännykkäterrorin konsepti ei vain toimi. Matkapuhelimet ovat nykyaikaisten kauhuelokuvien ikuinen riippakivi. Koska kaikilta nykyään sellainen taskunpohjalta löytyy, on elokuviin pakko kirjoittaa kohtauksia sisällöllä: ”en voi soittaa apua koska täällä ei ole kenttää” tai ”akku on lopussa” tai jotain muuta auttamattoman tylsää. Nämä kohtaukset eivät sisällä laisinkaan samaa jännitystä kuin ”ei tässä maalaiskartanossa ole puhelinta” tai ”joku on katkaissut puhelinlinjat” tai ”luojan tähden tämä puhelu tulee talon sisältä!”.

Uskaltaisin myös väittää, että uhrin kiinnisaaminen matkapuhelimella voi olla yllättävän vaikeaa. Harvalla oli niin hienoa lankapuhelinta, että se olisi osannut kertoa, kuka siellä soittelee. Pakkohan siihen puhelimeen oli vastata, saattoi olla kuitenkin joku tärkeä asia kyseessä kun ihan kotiin asti soitetaan. Mutta vastaatko kun sinua tavoittelee kännykästäsi tuntematon numero? Hell no! Se on takuulla taas se MediaPexin myyjä, joka on piinannut sinua jo kahden viikon ajan. Eikä kukaan pysähdy miettimään, että tämä tuntematon soittaja saattaa olla SE tuntematon soittaja. Kyllä murhaajillakin tunteet on!

Jos lankapuhelimien konsepti on edelleen jotenkin hukassa, on varmaan hyvä tähdentää: ammoisina aikoina, kun ihmisillä oli lankapuhelimet, oli olemassa myös sellainen asia kun puhelinluettelo. Puhelinluettelo on maaginen kirja, josta löytyi puhelinnumerosi lisäksi myös osoitteesi. Näistä kirjoja löytyi jokaisen kodin lisäksi myös esimerkiksi yleisistä puhelinkopeista. (Kyllä, nykyään on kaikenlaisia numerotiedusteluja, joista saman informaation voi saada, mutta jotenkin siitä puuttuu sama romantiikka kuin tiiliskiven painoisen luettelon selaamisesta.)

Pelkoa aikana, kun puhelimet olivat vielä puhelimen kokoisia.

Ja tässä se tärkeä pointti, jota matkapuhelinsukupolvi ei ikinä voi täysin ymmärtää. Kun murhaaja soittaa sinun kotiisi, siihen yhteen ja ainoaan puhelimeen joka sinulla on ja sinä yksin, pimeässä eteisessä, nostat luurin korvallesi, voit olla varma että murhaaja tietää sinun olevan kotona. Ja puhelinluetteloa selanneena tietää myös missä asut! Puhelin soi taas. Kuka siellä? Vastauksena vain raskasta hengitystä. Seuraava puhelu sisältää kryptisen tappouhkauksen. Ja kun kolmannella puhelulla alat jo hieman menettää hermosi, ja vaadit luuri kädessä soittajaa paljastamaan henkilöllisyytensä, tunnet äkkiä kuinka tuon petollisen puhelimen spiraalimainen lanka kiertyy kaulasi ympärille. Mutta silloin on jo liian myöhäistä. Oh the horror!

5 kommenttia:

  1. Juuri pari päivää sitten juttelin parin kollegan kanssa siitä miten kännyköiden tulo markkinoille muutti puhelinkulttuuria ja vaikka moni asia on muutoksen myötä ollut hyvästä, niin se tappoi muutaman mahdollisesti mainion seikan jotka jäävät nyt sitten vain katoaviin muistoihin. Pilapuhelut eivät ole enää mitään, kun soittaja pystytään jäljittämään iian helposti ja ilo siitä, että kiusasi jotain kotona olevaa katosi täysin, kun soittaja sekä vastaaja voivat olla missä vain. Ja mikä ainakin itseäni ärsyttää kännyköissä suunnattomasti on sen parhaimman puolen, eli liikkuvuuden aiheuttama ilmiö. Ennen jos joku soitti, eikä vastaaja ollut kotona, niin sitten koetettiin soittaa vaikkapa muutaman tunnin päästä uudestaan ja jos ei silloinkaan tärpännyt, niin ei se mitään, ehtii sitä muulloinkin rupattelemaan. Mutta nyt kärsivällisyys ei enää suurimmalla osalla ihmisiä tunnu olevan kuin vieras sana, sillä uusintasoitto tapahtuu samantien uudestaan ja jos ei olut ensimmäiselle kerralla vastannut, niin saa kuulla mäkästystä siitä ettei ollut heti soittanut takaisin. Koska tottakai se puhelin on koko ajan mukana, kaikkialla ja äänet päällä.

    Keskustelun yhteydessä mainitsin tietenkin itseeni sopivasti elokuvat ja sanoin, että kännykät tappoivat ison osan trillereitä, sillä mitä juuri se liikkuvuus vie vääristä numeroista ja yläkerran tappajista iloa pois, kun ei olla enää sidottu paikoilleen. Nyt ajatellen jopa Die Hard kolmosen ja sitä vieläkin uudemman Phoneboothin puhelikoppileikit tuntuvat nuijasotien aikaisilta juonilta, kun pahiksen soittaessa sankari voisi vain kävellä puhelin korvallaan ampumaan pahista polveen. Onneksi sentään aukun loppumisella voidaan jotain jännitystä herättää, mutta jos elokuvaa ei sijoiteta kaukaiselta tuntuvaan lähimenneisyyteen, niin puhelinterrori ei enää tuo mukanaan samaa jännitystä kuin ennen.

    Mutta eivät ne lankapuhelimetkaan aina hyvästä olleet. Tai ainakaan riippuen siitä oliko kyseessä kiekko- vaiko näppäinpuhelin. Muistelen kylmän hien yöpainajaisissa kun soitin tv-peliin Hugo kiekkopuhelimella ja ohjeistuksessa sanottiin, että "hyppää vasemmalle painamalla nelosta." Pyöritin kiekkoa ja tästä tietämätön Taru Valkeapää luuli minun vain painaneen näppäintä liian myöhään. Totuus oli paljon kammottavampi.
    "Herää pahvi!"

    VastaaPoista
  2. Ja vielä näistä elokuvien lankapuhelinkäytännöistä: Kun langan toisesta päästä ei kuulu mitään, niin huudetaan HALOO! ONKO SIELLÄ KETÄÄN? Ja sitten aletaan vimmaisena hakkaamaan luurisyvennyksessä olevia muovihahloja, jolloin se puhelu aivan varmasti katkeaa.. Miksei sitten saman logiikan mukaan elokuvien kännykkäkäytännöissä aleta vimmana painelemaan lopetusnappia, kun halutaan saada selvyys, että kuka se siellä oikein soittelee..
    Toinen elokuvaihmeellisyys, sekä lankaversioissa että kännyköissä on se että puheluun vastattaessa sanotaan aina soittajan nimi. "Ai se on Jack!" Syynä on tietenkin se että katsoja kuulee että kuka soittelee, mutta äärimmäisen kököltä se kuulostaa, Sekä katsojalle että soittajalle. Ja sitten vielä yks: usein puhelut lopetetaan ilman mitään hei`tä tai moi`ta, puhelu vain päätetään...

    VastaaPoista
  3. Tuli myös mieleen kohtaus Nightmare on Elm Streetistä, jossa Nancy on repäissyt puhelimen irti seinästä ja kieputtanut johdotkin vielä ympärille, ja silti se perkele vaan edelleen soi (tässä vaiheessa saattaisi muuten olla jo hyvä idea olla vastaamatta!). Mutta ajatelkaa jos sama kohtaus olisi tehty kännykällä: "ooo, kännykässä ei ole akkua, mutta sielä se vaan soitteleepi". Ei ihan yhtä tehokasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aika varmasti nähnytkin parissa kännykkäajan kauhuelokuvassa kohtauksen jossa henkilö ottaa pirisevästä mobiilipuhelimestaan akun pois, mutta se pahus vain jatkaa soimistaan. Kiusallisia nuo lehtimyyjät.
      Mutta ei se tosiaan ole yhtä vaikuttavaa kuin sama kohtaus jossa pelokas uhri näyttävästi nykäisee johdon irti, varmistaakseen ettei se taatusti soi ja se vain soi ja soi ja soi.

      Sama muuten alkaa pätemään televisoidenkin kohdalla. Se, että huomataan television virtajohdon olevan irti ja ruutuun syttyy kuva on sellaisenaan vaikuttavampi, kuin ajatus iPadista vastaavassa tilanteessa.

      Mutta mitenköhän toimisi Freddyn kieli luurista-kohtaus kännykän kanssa?

      Poista
  4. Lankapuhelimissa oli kieltämättä sellaista peruuttamattomuutta, mikä kännyjen myötä kokolailla hävisi - jos lupasi olla jossain tietyllä kellonlyömällä, kynnys tehdä oharit oli nykyistä korkeampi, kun toinen on kumminkin koko ajan tavoitettavissa.

    Oli näillä nahkatakkiläähättäjäpuukottajillakin ennen vanhaan helpompaa, vaikka uhrit nyt tuntuukin säilyneen yhtä tyhminä.

    VastaaPoista