perjantai 3. toukokuuta 2013

Cinemadrome 666


Cinemadrome raportointia – aika myöhäisesti mutta kuitenkin. Seuraavaa genrefestaria saakin odotella Halloweeniin asti. Kevään Drome tarjoili varsin mukavan kattauksen Visionsissa nähtyjä elokuvia (sekä lisäksi avauselokuvana tamperelaisvoimin tehdyn Zomba di Maren). Oma huomioni kiinnittyi tietenkin kahteen kevään kohuttuun uudelleenfilmatisointiin, eli Maniac:iin ja Evil Dead:iin, joista jälkimmäinen sai Suomen ensiesityksensä festareilla.

Koska Maniac ja Evil Dead olivat Drome-elokuvistani hilpeää Thaimaalaista krokotiili seikkalua Crocodilea lukuun ottamatta myös ainoat kauhua edustavat elokuvat, keskityn enimmäkseen arvioimaan niitä. Muut katsastetut rainat olivat Michael Winnerin ikivihreä klassikko ja itseltäni Visionsissa sivu suun mennyt Väkivallan Vihollinen 3 (1985), hiljattain edesmenneen Harry Reemsin tähdittämä slapstick-pornoseikkailu Bel Ami (1975), sekä martial art -sekoilu Five Element Ninjas (1982). Crocodile on ihastuttavan pöhkö Jaws rip-off, jossa jättiläiskrokotiili kylvää kauhua merenrantakaupungissa. Meno on mitä eriskummallisinta, ei vähiten siksi, että nimikkopedon koko tuntuu vaihtelevan elokuvan aikana ihan normaalista krokotiilista kerrostalon kokoiseen. Erityisen mieleenpainuva on homoerotiikkaa tihkuva kohtaus, jossa krokojahtiin lupautunut salskea kalastaja paljastaa vailla sen kummempia selittelyjä lihaksikkaan rintakehänsä ja siihen kirjaillun lintutatuoinnin. Tätä seuraa paljon merkityksellisiä katseita ja dramaattista sateeseen tuijottelua. Kuinka tässä taistelussa luonnon mutanttivoimia vastaan oikein käykään?

Bel Ami paljastui sekin varsin ilahduttavaksi elokuvaksi. Vaikka kyseessä on ihan ehtaa pokea, eikä mitään pehmoilua, juonen tynkää on jaksettu kuitenkin sen verran kehitellä, että leffa pysyy varsin viihdyttävänä. Harry Reems on erityisesti mies paikallaan reportterina, jonka sänkyyn naiset eivät vain voi olla kaatumatta. Sen verran kuumasta kamasta tässä oli kyse, että filmikin paloi poikki näytöksen aikana.

Kilpailevien taistelulajikoulujen oppilaat saavat kyytiä, kun Viiden Elementin Ninjat hyökkäävät. Elementteinä ovat vesi, maa, puu (?), tuli ja kulta ja ninjapukujen värikoodit ynnä naamioituminen sen mukaista. Nämä ninjat ovat niin hiljaisia, että koko elokuvan ääniraita mykistyy heidän hiipiessään uhrinsa kimppuun. Lisämaustetta tähän yön viimeiseen näytökseen toi ninjoilta shown varastamista yrittänyt nuori mies, joka viihdytti koko yleisöä livekommenttiraidallaan elokuvasta. Miehen tuskastuneisuus ilmeisesti heräsi siitä, ettei hän pysynyt elokuvan juonessa mukana. Ei se mitään, en minäkään pysynyt. Mutta kuten tämäkin herrasmies totesi, kuvat olivat kauniita. Äänekäs kommentaattori päätti poistaa itsensä paikalta elokuvan puolessa välissä, kun ei löytänyt keskustelukumppania itselleen jäljellä olevien n. 20 ihmisen joukosta. Ei ninjoilta niin vain huomiota viedä!

Sitten, otsa valmiiksi rypyssä ja pahinta odottaen kevään remake pläjäyksen kimppuun:

EVIL DEAD (Fede Alvarez, 2013)

Viisi kaverusta matkustaa metsämökille aikomuksenaan vieroittaa ystävänsä Mia huumeista. Kellarista löytyy se kuuluisa ihmisen ihoon kansitettu kirja, jota kaikenlaiset varoitustekstit kieltävät lukemasta. No pakkohan siitä on ääneen muutama sana lausua. Metsän demonit ottavat vallan ja pian Mian ystävät alkavat epäilemään, että tytön riehumisen takana saattaa olla jotain muutakin, kuin pelkät huumevieroitusoireet.

Perusmeiningit ovat siis hyvin lähellä alkuperäistä leffaa.  Muutoksia on toki tehty sekä hahmoihin että juonenkuljetukseen ja uusi versio alkaakin varsinaisella ryminällä alkuperäiseen verrattuna. Elokuva on jättää esikuvansa verkkaisen kerronnan kauas taakseen jo heti prologimaisessa aloituksessaan, eikä itse pääjuonikaan kovin pitkää lämmittelyä kaipaa, ennen kuin alkaa tapahtua toden teolla. Tehostepuoli onkin elokuvan valttikortti. Se seurailee viimevuosien ultra-väkivallan trendejä ja näyttää katsojalleen kaiken lähietäisyydeltä. Roimasti lisäpisteitä ropisee tehosteiden toteutuksesta, jossa CGI on jätetty pienelle huomiolle ja tilalle on kannettu ämpäritolkulla tekoverta. Herkemmille katsojille luvassa on taattua shokkiarvoa, mutta kyllä tässä riittää pureskeltavaa paatuneemmallekin väkivaltaviihteen ystävälle.

Kun ystäväsi alkaa näyttää tältä, on aika huolestua

Alvarezin näkemys Evil Dead:istä ei ole laisinkaan niin kieli poskessa toteutettu, kuin Raimin alkuperäinen. Necronomiconin mytologiaa ei tässäkään elokuvassa kovin syvällisesti avata, mutta katsojille suodaan kuitenkin hieman tarkempi vilkaisu tämän pahoista kirjoista pahimman kansien sisään. Luvassa on helvetillisen inhottavaa riivausta ja maailmanlopun ennustuksia. Tarinaa on selkeästi kehitelty irti komediasta ja kohti pelottavampaa kauhua. 

Elokuvan suurin kömpelyys on sen tolkuttoman typerät henkilöhahmot. Paikoitellen on vaikea sanoa, onko kysymys tarkoituksenmukaisuudesta, vai vain huonosta kirjoittamisesta ja/tai ohjaamisesta. Hahmojen kaikin puolin epälooginen käytös on toki osa Evil Dead:in yksinkertaista perustarinaa ja vain hahmojen tolloilun kautta juoni oikeastaan pääsee liikkeelle. Silti elokuvahistorian typerin päätös lukea ääneen kirjaa joka on;
A) löydetty juuri eläintenraatoja täynnä olevasta kellarihuoneesta piikkilankaan käärittynä 
B) on kirjoitettu täyteen varoituksia siitä, ettei kirjaa missään nimessä pitäisi lukea,
tuntui aiheuttavan yleisön joukossa voimakkaita facepalm-reaktioita. 


Elokuvan nopea tempo ei muutenkaan anna tilaa hahmojen kehittelylle, ja hahmot jäävätkin kohtalaisen littaniksi. Kehyskertomuksen uusi idea huumevieroitukseen tuodusta tytöstä on sinänsä toimiva ja skenaarion tuntien varsin herkullinen. Gore ja kiihtyvä kauhunrakentelu ohittaa kuitenkin huumevieroitusoire -kuvion hyvin nopeasti ja tämä juonen osanen jää kummittelemaan elokuvaan kuin tekosyyksi pitkittää typerien hahmojen erittäin typeriä päätöksiä.  Hahmojen pölhöyttä ja epäuskottavaa käytöstä voi toki pitää myös eräänlaisena kumarruksena alkuperäisen elokuvan huumorin suuntaan. Koska itse päädyin tulkitsemaan tätä huonojen päätösten kavalkadia tästä näkökannasta, hahmojen yksiulotteisuus ja kaikenpuoleinen typeryys häiritsi katselukokemusta loppupeleissä yllättävän vähän. Loppupuolen juonenkäänteet meinasivat nekin aiheuttaa lievää tuskastumista, mutta onneksi päähuomion veivät kunnialla toteutetut efektit.

Monia Evil Dead faneja on varmasti lohduttanut tämän remaken osalta tieto siitä, että Sam Raimi ja Bruce Campbell ovat kumpikin hyörineet tuottajina tässä uudelleenlämmittelyssä ja antaneet sille muutenkin täyden siunauksensa. Vaikea sanoa, kuinka paljon parivaljakko on loppujenlopuksi elokuvaan vaikuttanut, mutta alkuperäisen elokuvan henki on selkeästi menossa mukana. Löytyypä elokuvasta jopa muutamia kuvia, jotka todistavat sen, kuinka tarkkaan alkuperäistä elokuvaa on katsottu. Paljon siitä, mikä alkuperäisessä elokuvassa menee kieliposkessa sekoiluksi, on Alvarezin versiossa korvattu aidolla ahdistavuudella. Epäilemättä paras tapa tämän katsomiseen on kuitenkin unohtaa liiallinen vertailu alkuperäiseen ja yrittää katsoa elokuvaa tuorein silmin. Sillä tavalla viihtyvyys on varmasti taattu.

MANIAC (Franck Khalfoun, 2012)

Frank Zito on lapsuudentraumojen riivaama antiikkisia mallinukkeja entisöivä mies, jonka harhainen mieli johdattaa tappamaan ja skalpeeraamaan nuoria naisia yön pimeydessä. Elämä näyttää hieman valoisammalta, kun Frank tapaa valokuvaaja Annan, joka haluaa käyttää Frankin mallinukkeja taidekuviinsa. Tämä uusi ystävyys ei kuitenkaan ole tarpeeksi tukahduttamaan sarjamurhaajan identiteettiä…

Khalfounin uusintaversio William Lustigin Maniacista on monella tapaa varsin rohkeasti toteutettu elokuva. Päähenkilö Frankin kautta avautuva tarina on kuvattu suurimmalta osaltaan hänen näkökulmastaan. Katsojat siis pakotetaan näkemään kaikki, mitä myös tappaja näkee. Valinta on harvinaislaatuinen ja ehkä jopa hivenen vaarallinen, sillä point of view -kuvausta näkee elokuvissa pääasiallisena kuvallisen kerronnan muotona kohtalaisen harvoin. Ainut vertauskohde, joka äkkiseltään itselleni tuli mieleen, on Phil Claydonin sarjamurhaajakuvaus Alone vuodelta 2002. Maniacissa toteutus on hoidettu tyylikkäästi ja Frankin katsontakanta hänen tekemiinsä hirmutekoihin tuo elokuvaan osaltaan sitä samaa sleazeä, mikä niin voimakkaasti jyllää sen alkuperäisessä versiossa.


Toinen huomiota herättävä piirre elokuvassa on sen pääosan esittäjä: rokonarpinen ja luonnostaan pelottava Joe Spinell on korvattu siloposkisella Elijah Woodilla. Näyttelijävalinta, joka on varmasti nostanut kulmakarvan tai pari 80-luvun Maniacin fanien keskuudessa. Wood suoriutuu roolistaan kuitenkin kiitettävän hyvin, joskin aivan Spinellin kaltaista uhkaavuutta hänestä ei ehkä löydy. Toisaalta tarinan modernisointi vaatii myös uudenajan kasvot, ja siihen kaunispiirteinen Wood sopii täydellisesti. Ujo, sympaattinen ja miellyttävän näköinen Frank on sisäiseltä maailmaltaan kuin itsensä vastakohta. Tapahtumapaikaksi on vaihtunut likaisen New Yorkin sijaan Los Angeles, jossa kaikki on kiiltävää vain pinnalta.

Efektit ovat tässäkin elokuvassa kohdallaan. Päänahkoja irrotellaan ja veistä heilutellaan luovasti ja ahkerasti. Erityisällötystä tuo katsojan pakottaminen murhaajan paikalle. Erityisesti elokuvan verinen lopetus nousee aivan uudelle tasolle viimeisen päälle toteutettujen nykyaikaisten efektien avulla. Leffan scoressa kuullaan alkuperäistä elokuvaa mukailevaa uhkaava synamusiikkia, joka valitettavasti jossain vaiheessa elokuvaa muuttuu hieman liikaa Drive elokuvan scorea muistuttavaksi.

On myönnettävä, että Maniacin uudelleenfilmatisointi on herättänyt itsessäni varsin ristiriitaisia tunteita, ei vähiten siksi että Lustigin alkuperäinen on kaikkien aikojen slasher suosikkini. Pohjimmiltaan kyseessä on ihan oivallinen nykyaikainen slasheri, jota olisi parempi arvioida omana elokuvanaan. Itse en kuitenkaan kykene pääsemään eroon Lustigin ja Spinellin luomasta synkkääkin synkemmästä maailmasta, jonka likaisuus ja uhka tuntuu tarttuvan katsojaan valkokankaan läpi. Tähän pimeän hulluuden syöveriin verrattuna Khalfoun versio jää hivenen kliiniseksi ja ehkä liian silotelluksi omaan makuuni. Elokuva on kuitenkin katsastamisen arvoinen, sillä se seisoo vankasti omilla jaloillaan ja tarjoilee remake statuksestaan huolimatta varsin toimivaa nykyaikaista kaupunkikauhua.
---
Itse olen lähtökohtaisesti aika nihkeä remakeja kohtaan. Ymmärrän kyllä viehätyksen tuoda esimerkiksi juuri Evil Dead:in kaltainen köppäefekti ilottelu uudelle vuosituhannelle. Mahdollisuus tehdä niitä juttuja leffassa, joita olisi ehkä alunperinkin haluttu tehdä, mutta joihin resurssit eivät vuonna 1981 ole millään riittäneet, on varsin herkullinen. Evil Dead ja Maniac ovat kumpikin tyylitietoisesti toteutettuja ja putoavat helposti viimevuosien kauhu-uudelleenfilmatisointien parhaimmiston piiriin. Todistuksena tästä olkoon ainakin se, että minunkin kaltaiseni remake vihaaja ja ikuinen pessimisti pystyy rehellisesti sanomaan viihtyneensä näiden elokuvien parissa. Siltikin jää kysymys: onko tämä tarpeellista?

Ps. Mielestäni Ranska-kauhun ex-lupaukselle Alexander Aja:lle (joka siis pyöri Maniacissa käsikirjoittajana ynnä tuottajana) voisi laittaa remake kiellon, ainakin siihen saakka kunnes mies taas tekee jotain Haute Tensionin kaltaista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti