perjantai 19. huhtikuuta 2013

Night Visions Back to Basics 2013


Tämän kevään Night Visions kattaus piti sisällään noin 20 elokuvaa. Itselläni Visionsin tarjonta jäi tällä kertaa laihanpuoleiseksi omien aikatauluesteideni takia, mutta onneksi tilannetta pääsi paikkaamaan arthouse cinema Niagaran penkkiin Tampereen Cinemadrome festivaalin muodossa. Tässä fiilistelyjä Visions rainoista, Cinemadromesta lisää festarin jälkeen.

Whoever Slew Autie Roo? (1972, Curtis Harrington)

Eksentrinen leskirouva Forrest (Shelley Winters) järjestää jokavuotiset joulujuhlat orpokodin parhaiten käyttäytyneille lapsille. Mukaan änkevät myös ei-niin-kiltti sisaruspari Christopher ja Katy. Juhlat ovat mitä messevimmät ja rouva Forrest hemmottelee lapsikatraan piloille ruualla ja leluilla, mutta mitä tapahtuu, kun on aika palata takaisin orpokotiin?

Kuuluisan taikurin leskeksi jäänyt Forrest on vuosia aikaisemmin menettänyt tyttärensä tapaturmassa. Tästä vinksahtaneena Forrestin harrastuksiin kuuluu mm. spiritismi sekä muumioituneelle tyttären ruumiille jutustelu. Rouva Forrest ihastuu suunnattomasti orpotyttö Katyyn, ja haluaa adoptoida tämän. Tästä isoveli Christopher ei pidä ja kolmikko ajautuu outoon Hannu ja Kerttumaiseen taisteluun…

Autie Roo on mainio vääntö Grimmin veljesten kuuluisasta sadusta. Shelley Winters (The Night of the Hunter, Cleopatra Jones) loistaa luonneroolissa hulluna, mutta pohjimmiltaan sympaattisen surullisena rouva Forrestina. Pääosalapset Mark Lester ja Chloe Franks tekevät myös hyvää työtä ja Curtis on saanut heistä irti varsin luonnolliset roolisuoritukset. Elokuva saattaisi sijoittua jopa ennemminkin draaman kuin kauhun puolelle, ellei se sisältäisi jatkuvaa makaaberin mustanhuumorin virettä. Juonikuvio on kierompi, kuin miltä se aluksi saattaa vaikuttaa ja jättää katsojan pohtimaan, kuka tarinan todellinen pahantekijä on. Elokuva on mainio esimerkki Curtisin ohjaajan lahjoista, jotka ovat jäänet valitettavan pienelle huomiolle kauhuelokuvan kaanonissa.



Resolution (2012, Justin Benson & Aaron Moorhead)

Michael saa ystävältään Chrissiltä huumehoureisen videoviestin, ja kutsun saapua syrjäiselle mökille. Michael seuraa kutsua aikomuksenaan vieroittaa kaverinsa huumeista. Aikomuksen hän panee täytäntöön lukitsemalla Chrissin käsiraudoilla mökkiin pakkovieroitukseen. Maaseudun rauhasta ei kuitenkaan ole tietoakaan, sillä mökillä alkaa pian vierailla outoa porukkaa huumehörhöistä mielisairaalapotilaisiin. Samalla Michael alkaa löytää mökin lähiympäristöstä kuvia, äänitteitä ja filmejä, jotka kaikki tuntuvat kertovan pelottavan synkkiä tarinoita. Mökkielämä tiivistyy vieroitusoireiden sekaiseen paranoiaan, jossa tapahtumien todenperäisyys alkaa hämärtyä…


Bensonin ja Moorheadin Resolution on malliesimerkki pienen budjetin kauhusta, jossa käsikirjoitus on laitettu palvelemaan käytettävissä olevia resursseja. Suuri paino tarinassa on Michaelin ja Chrissin ystävyyssuhteessa. Näyttelijöiden ohjaus onkin varsin onnistunutta ja kantaa pitkälle. Dialogi on rönsyilevää ja sujuvaa ja sisältää paljon elokuvaa keventävää huumoria. Hiljalleen rakentuva mysteeri ja Michaelin löytämät häiritsevää materiaalia sisältävät tallenteet luovat kasvavan kauhun, joka ei missään vaiheessa sorru halpaan säikyttelyyn. Erilaisten formaattien käyttö on myös visuaalisesti viehättävä idea, joka tuo potkua elokuvan perusrankaan. Kerronta ammentaa found footage -tyyppisestä rakenteesta, mutta ei kuitenkaan ole sitä. Teknisesti elokuvassa löytyisi parantamisen varaa äänityksestä, joka paikoitellen menee oudon puuroiseksi.

Ohjaajat olivat itse paikalla puhumassa elokuvastaan ja avasivat yleisölle hieman tarinan taustoja. Tässä valossa en voi sanoa ymmärtäneeni ehkä aivan kaikkia tekijöiden sisällöllisiä päämääriä itse elokuvasta. Se ei kuitenkaan katselukokemusta juuri haitannut, sillä elokuvan mysteeri pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti ja jättää katsojalle tilaa tehdä omia tulkintojaan sortumatta kuitenkaan liialliseen kikkailuun tai ”avoimeen lopetukseen”. Herkullisinta elokuvassa onkin ehkä sen tarinankerrontaan liittyvät tasot, mutta niistä tuskin voi puhua paljastamatta liikaa itse elokuvasta…

Hansel & Gretel Get Baked (2013, Duane Journey)

Miksi, oi miksi meninkään katsomaan tämän elokuva? Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta kun valitsin huonosti Visions elokuvani, mutta kerta saisi olla kyllä viimeinen. Viereisessä salissa olisi pyörinyt (myös Cinemadromessa nähtävä) seiskari poke Bel-Ami. Lippujen ostohetkellä olo ei ollut yhtään sellainen, että haluaisin katsoa kovaa pornoa klo 03:00 yöllä, oli se sitten kuinka retroa tahansa, joten valitsin kaikkia todennäköisyyksiä vastaan leffan, joka ei kiinnostanut minua tippaakaan. Kannattiko? No ei helvetissä! Mutta tyhmyydestä sakotetaan, tässä tapauksessa puolentoista tunnin tylsistymisellä, jota edes autuas uni ei tullut häiritsemään (jos Visionsissa nimittäin oli yksi leffa ylitse muiden, jossa olisin voinut nukkua vailla huonoa omaa tuntoa, se olisi ollut tämä).

Kyseessä on täysin tyhjänpäiväinen Hannu ja Kerttu vedätys, jossa supermarihuanalla mökkiinsä uhreja houkuttelevana noitana pyörii Lara Flynn Boyle. Teinit pössyttelevät, ihmisiä syödään, jossain vaiheessa mukaan tulee zombie, loppu hyvin kaikki hyvin, vai onkos nyt sittenkään blaa blaa blaa.

Vaikka en nukahtanut elokuvan aikana kertaakaan (varmaan jonkunlaisena rangaistuksena elokuvan valitsemisesta), en muista siitä juuri mitään. Niin saamarin turhanpäiväistä huttua tämä oli. Ja kuvakin oli aivan liian tumma ja lisäksi edessäni istui joku melonipäinen herrasmies, jonka planetoidimainen pääkoppa peitti kolmasosan kankaasta. Tosin tämänkin miehen niska olisi varmasti ollut mielenkiintoisempi kuin itse elokuva. En suosittele kenellekään ikinä missään.

Stitches (2012, Conor McMahon)

Toinen varsin kyseenalainen valinta Vision yöltä, joka perustui täysin siihen, että viereisessä salissa näytettiin samaan aikaan V/H/S, jonka itse olin ehtinyt jo katsastaa. Joten kulmat kurtussa ostimme liput jo toiseen leffaan, jonka kiinnostavuus jäi henkilökohtaisella tasolla varsin vähäiseksi.

Juoni menee kutakuinkin näin: Stitches klovni kuolee pikku-Tomin syntymäpäivillä kesken esityksen. Siirrymme ajassa 6 vuotta eteenpäin. Teini-ikään varttunut Tom on ystävineen järjestämässä jälleen syntymäpäiväkutsuja. Illan tullen mukaan rymistelee haudantakaisesti myös Stitches, ainoana päämääränään tappaa kaikki lapsuuden syntymäpäivillä mukana olleet henkilöt.

Elokuvan tarina ja juoni ovat varsin samantekeviä.  Musta ja ronski huumori kukoistaa. Pääosassa ovat old school gore-efektit, joita esitellään laajassa ja mielikuvituksekkaassa kirjossa pitkin elokuvaa. Verellä läträtään litrakaupalla ja teinejä pääsee hengestään mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Elokuvalle on varmasti tykkääjänsä, minä en ole yksi heistä. On kuitenkin annettava rehelliset pisteet elokuvan efekteille, jotka ovat varsinaista ilojuhlaa tässä digitalisoituvassa maailmassa.

Three Fantastic Supermen (1967, Gianfronco Parolini)

No nyt päästään itse asiaan. Night Visions ei ole mitään ilman vähintään yhtä ehtaa italialaista sekoilua. Kolmea fantastista supermiestä paljon ehdemmaksi on vaikea päästä.

Kaksi erikoisvalmisteisiin punaisiin trikoopukuihin ja hulmuaviin viittoihin sonnustautunutta veijaria ryöstelee pankkeja pitkin Eurooppaa. Stopin tästä tekee FBI agentti Brad, joka soluttautuu trikoosankareiden tiimiin. Pian kolmikko on vastakkain hullun tohtori Golemin kanssa, jonka universaali monistuskone tuottaa kopioita timanteista, kultaharkoista ja ilkeitä klooneja ihmisistä.

Three Fantastic Supermen on käsittämätön pläjäys supersankarielokuvaa ja James Bondia, italialaisella pöhköilyllä höystettynä. Komiikkaa löytyy sekä tahallisesti että tahattomasti. Pahikset ovat todella pahoja ja kilpailevat keskenään kaikkein näyttävimmästä vahingoniloisesta naurusta. Lavastus on paikoitellen ihastuttavan köppäistä ja juonikuviot sitä luokkaa, että niissä olisi varmasti vaikea pysyä mukana ilman univajettakin. Miten tästä voisi olla pitämättä?

EXTRA: V/H/S (2012, useita ohjaajia)

Tätähän en siis virallisesti Visionseissa katsonut, mutta koska kyseisen elokuvan olen nähnyt, sanottakoon siitäkin muutama sana. Itse harmittelin suuresti, etten päässyt elokuvaa juuri Visions ympäristössä kokemaan ensimmäistä kertaa, mutta olin hätähousu, enkä uskonut sen enää tulevan ohjelmistoon, koska leffa on tosiaan jo ilmestynyt DVD:llä. Onnea siis niille, jotka tämän valitsivat katsottavakseen, sillä kyseessä on yksi viime vuoden piristävimmistä kauhuelokuvista.


Leffa koostuu usean eri ohjaajan töistä. Kyseessä ei kuitenkaan ole samankaltainen antologia, kuin esimerkiksi viimesyksyinen ABC’s of Death. Elokuva rakentuu löyhäjuoniselle rangalle, jossa joukko pikkurikollisia murtautuu omakotitaloon tehtävänään varastaa yksi tietty VHS nauha. Talosta löytyy nojatuoliin kuollut mies ja iso kasa videoita. Ei auta muu, kuin alkaa selata nauhoja läpi. Näistä nauhoista koostuu viisi lyhytelokuvaa, joista jokaisella on omat ohjaajansa (mm. Ti West, Adam Wingard, Glenn McQuaid ja David Bruckner).

Lyhäreiden aiheet vaihtelevat hirviökauhusta slasheriin. Yhdistävänä tekijänä on found footage tyyli, jota on kuitenkin useimmissa episodeissa onnistuttu käyttämään varsin tuoreilla tavoilla. David Brucknerin Amateur Nightissa (jossa valloittava Hannah Fierman tekee todella hyytävän roolisuorituksen) kuvasvälineenä toimii videokameralla varustetut silmälasit. Joe Swanbergin The Sick Thing That Happened to Emily When She was Younger taas perustuu Skypen kautta käytyihin keskusteluihin. Ti Westin Second Honeymoon nojaa perinteisempään kerrontaan, mutta on yksinkertaisuudessaan kylmäävän toimiva slasheri.

Koko elokuvan ehdottomana voimavarana toimivat yksinkertaiset ideat ja nuhjuinen videoestetiikka. Tiedän että monet ovat jo vuosia sitten menettäneet makunsa found footage meninkeihin, ja jos tyylilajin elokuvat eivät nappaa, tämä ei välttämättä ole sinun elokuvasi. Muille voin suositella lämpimästi!

Ps. V/H/S:stä on tehtailtu tämän vuoden puolella mielikuvituksetonta V/H/S2 nimeä kantava jatko-osakin. Jäämme odottelemaan, millaista materiaalia tämä antalogia pitää sisällään...



4 kommenttia:

  1. Minusta tuo V/H/S oli melkolailla tylsä ja mitäänsanomaton tekele. Viimeisestä jutusta tosin pidin, mutta muutoin haukottelin koko leffan läpi, ihmetellen miten tämmöinenkin tuotos on päässyt yleiseen levitykseen.

    VastaaPoista
  2. Leffa on selvä mielipiteenjakaja, sillä tuntuu että kaikki kommentit joita siitä lukee, ovat joko puolesta tai vastaan. Vaikka itse pidin elokuvasta, on se pohjimmiltaan mielestäni aika harmiton. Ei ainakaan mikään verenpaineen nostattaja puoleen tai toiseen.

    VastaaPoista
  3. Tämä katsaus vahvistaa käsitystäni, ettei tuonne tällä kertaa olisi kannattanutkaan vaivautua kuin supermiesten vuoksi.

    VastaaPoista
  4. joo, vähän jotenkin laihan puoleinen oli tarjonta tänä keväänä. Harmittavan vähän vanhempia leffoja. Erityisesti italialaista edustusta jäin kaipailemaan

    VastaaPoista