tiistai 20. marraskuuta 2012

Verta filmillä



Kuten kerroin Night Visions raportissani, Federico Zampaglionen neo-giallo Tulpa herätti minussa varsin ristiriitaisia tunteita. Jollain tapaa elokuva on jäänyt pyörimään ajatuksiini ja jäin sen jälkimainingeissa mietiskelemään digitaalisten elokuvausformaattien vaikutusta kauhuelokuvan kerrontaan.  Digitaaliset kamerat ja formaatit jyräävät yhä kiihtyvällä tahdilla elokuvamaailmassa, ja ison budjetin elokuvissa eroa filmin ja digitaalisen välillä on yhä vaikeampi havaita. Kamerat muuttuvat jatkuvasti kevyemmiksi ja edullisimmiksi ja lähes ammattitasoinen kalusto on jo tavallisten kuluttajien saatavilla. Elokuvien teko on siis ainakin teoriassa yhä vaivattomampaa sekä edullisempaa. Yllättäen pienen budjetin elokuvat ovat kuitenkin ne, jotka yhä kärsivät filmin poisjäämisestä. 

Ongelma on erityisesti esteettinen. Toki tässä tulee vastaan kysymys henkilökohtaisesta mausta, mutta uskallan silti väittää, ettei halpa digitaalinen formaatti voi ikinä peitota filmiä. Lämpimät tunteeni filmiä kohtaan juontavat juurensa erityiseen rakkauteeni 70-80 -lukujen pienen budjetin kauhuun. Rosoinen 16-millinen filmi on omiaan luomaan tunnelmaa vieläkin rosoisemmille tarinoille. Jopa sellaiset pohjimmiltaan kuolettavan tylsät pöhköilyt kuin Blood Freak (Frank Grinter, 1972) tai Manos: The Hands of Fate (Harold P. Warren, 1966) muuttuvat ainakin yhden katselukerran kestäviksi ihan vain kuvausformaattinsa ansiosta. Filmin todellisen arvon huomaa hölmömpikin katsoja esimerkiksi Tobe Hooperin iättömästä klassikosta Texas Chain Saw Massacresta, joka ei millään olisi sama elokuva ilman likaista filmilookkiaan. 

Indie-kauhun puuhailu ei tietenkään ole lakannut missään vaiheessa, mutta videon ja varsinkin digitaalisen elokuvauksen murroksen jälkeen harvalla on enää rahaa tai mahdollisuutta käyttää filmiä. Monesti digitaalinen formaatti on varsinkin tuotannollisesti oikea ratkaisu elokuvaan, mutta valitettavasti formaattivalinnat eivät aina pysy elokuvan estetiikassa mukana. Se onkin ehkä suurin asia, joka itseäni hiertää nykyisissä indie-kauhuelokuvissa: formaatin sopimattomuus haettuun tyyliin. Malliesimerkki tästä on mielestäni Tulpa, elokuva, jonka esikuvat tulevat suoraan italialaisen kauhuelokuvan kulta-ajalta: 70-luvun giallosta. Toki voidaan kysyä, onko ylipäätään mielekästä yrittää siirtää ajallensa tyypillistä elokuvakerrontaa suoralinjaisesti nykyelokuvaan. Visuaalinen tyyli oli kuitenkin asia, joka jäi itseäni eniten elokuvassa vaivaamaan. Tulpa on elokuva, joka tavallaan pitää sisällään kaiken sen, jota todella rakastan italialaisessa kauhussa: kyseenalaista kerrontaa, kömpelöjä henkilöhahmoja, typerän loppuratkaisun ja tietenkin täysin järjettömiä, verisiä murhia. Digitaalinen formaatti ei kuitenkaan mitenkään taivu taltioimaan tätä komeutta tavalla, joka olisi esteettisesti miellyttävä. En väitä, että formaatin vaihto olisi välttämättä oikea ratkaisu korjaamaan tätä ongelmaa. Ehkä ennemminkin tulisi miettiä miten elokuva kerrottaisiin tavalla, jota valittu formaatti tukee.

Erityisen hyvin nykyisille formaateille sopiva tyylilaji on nk. found footage -elokuva. Tämän tyyppisiä elokuvia on toki tehty jo paljon aiemminkin, mutta varsinainen buumi alkoi vuodesta 1999 ja tietenkin elokuvasta The Blair Witch Project. Oli itse elokuvasta mitä mieltä tahansa, sen merkitystä found footage -elokuvan kehitykseen on vaikea kieltää (yhtymäkohdat Deodaton Cannibal Holocaustiin ovat huomattavat, mutta Holocaust toimii selkeästi kannibaalielokuvien johtotähtenä, ei niinkään found footage -elokuvaryntäyksen aloittajana).

Sittemmin olemme saaneet nauttia lukuisista erilaisista tämän heiluvan kameran ja dokumentaarisen kerronnan tyylilajin väännöksistä. Tiedän että monet ovat jo kurkkuaan myöten täynnä Paranormal Activityn loppumatonta virtaa ja Rec:in kaltaista zombi-juoksentelua. Uskallan silti väittää, että tässä on elokuvakerronnan muoto, joka todella sopii kaikkein halvimmillekin formaateille. Digikameralookki ei haittaa, sillä se vain tukee tyylilajia. Todellinen haaste onkin keksiä jotain uutta genreen, jota on ahkerasti lypsetty jo vuosien ajan. Hauskoja uutuuksia ovat esimerkiksi Barry Levinssonin ekologinen pelottelu The Bay (2012), sekä usean ohjaajan yhteistuotos V/H/S (2012), joka koostuu kehyskertomuksen lisäksi viidestä lyhytelokuvasta. Kumpikin elokuva käyttää esimerkiksi niinkin arkipäiväistä elementtiä, kuin videopuhelua osana kerrontaa. Etenkin V/H/S:sä (Joe Swanbergin ohjaama segmentti nimeltään The Sick Thing That Happened to Emily When She Was Younger) Skypen kautta käydyt yölliset keskustelut muodostavat varsin omaperäisen kokonaisuuden ja ilahduttivat kekseliäisyydellään.

Iso ongelma pienen budjetin kauhussa on se, ettei formaattia ajatella osana kerrontaa, vaan kerrontaa rakennetaan visuaalisen mielikuvan pohjalta kohti tyyliä, joka olisi täydellisesti mahdollista toteuttaa vain filmille. En sano että elokuvaa pitäisi kirjoittaa formaatti edellä, mutta se on asia, joka tulisi huomioita visuaalista suunnittelua tehdessä, jotta formaatin omat ominaisuudet saataisiin hyödynnettyä. Juuri tässä found footage on erityisen onnistunut genre. Se ei tietenkään ole mikään kaikkia halvan digitaalisen formaatin esteettisiä ongelmia ratkaiseva lahja jumalilta, mutta ainakin se on kerronnan tapa, joka osaa käyttää hyväkseen pientä budjettia. Ja juuri tällainen kekseliäisyys formaatin huomioimisessa on omiaan palauttamaan uskoa pienen budjetin kauhun tulevaisuuteen.

Olenko siis sitä mieltä, että kaikki digitaaliset formaatit pitäisi uhrata suurella roviolla 16-millisen filmin palauttamiseksi? En (paitsi ehkä vähän joskus heikkona hetkenä). Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että digitaalisen elokuvan murroksessa meillä on vielä töitä, jotta pysyisimme mukana sen mukana tuomissa kerronnallisissa haasteissa ja muutoksissa. Pohjimmiltaan tämänkertaisessa nillityksessä on kyse omasta mieltymyksestäni filmiin ja sen estetiikkaan. Vaikka syleilenkin tekniikan kehityksen tuomia etuja elokuvantekoon, olen silti vakaasti sitä mieltä, että veri näyttää aina paremmalta filmillä.

Filmillä tämäkin hirviö muuttui pelottavammaksi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti