maanantai 5. marraskuuta 2012

Night Visions Maximum Halloween 3012



Syksyn tärkein genreharrastajien festivaali eli Night Visions Maximum Halloween on jälleen takanapäin. Festivaali oli tänä syksynä levittäytynyt muutaman erikoisnäytöksen lisäksi viidelle päivälle. Itse olen yleensä suosinut Visionsin päätapahtumaa, lauantai-sunnuntai välisen yön seitsemän elokuvan maratonia. Tänä syksynä päädyin katsastamaan festivaalin esittämästä 32 elokuvasta yhdeksän.  Cinemadromeen suuntaavat voivat tästä poimia ainakin muutaman tärpin.


EXCISION – Richard Bates Jr. USA, 2012

Pauline (AnnaLynne McCord) elää helvetillistä teini-ikää. Pikkusisko Grace tekee hidasta kuolemaa, äiti on tiukkapipoinen sievistelijä jolle isä ei osaa pitää puoliaan. Koulussa menee huonosti ja lisäksi Paulinen yöt täyttyvät seksuaalisista painajaisista, joissa ihmisiä leikellään kappaleiksi mitä erikoisimmilla tavoilla.

Excision on esikois-ohjaus ja harvinaisen tyylitajuinen sellainen. Mukana nähdään perhepapin sivuroolissa itse roskan paavi John Waters, sekä perheen äitinä myös Watersin leffoista tunnettu entinen aikuisviihdetähti Traci Lords. Elokuvan todellinen tähti  toki on AnnaLynne McCord, joka tekee loistavan roolin yhä syvemmälle häiriintyneeseen maailmaansa uppoavana Paulinena. Sivurooleissa vilahtelee muitakin tuttuja nimiä, kuten Malcom McDowell, Ray Wise ja Ariel Winter. Elokuva on outo läpileikkaus (tämä sana on varmasti oivallisin kuvaamaan elokuvaa) amerikkalaisesta perhekulttuurista, jossa puhumattomuus ja kulissien ylläpito johtavat vain pahan olon siirtymiseen sukupolvelta toiselle. Tarinana Excision ei ehkä ole täysin ehyt, mutta ohjaus ja näyttelijäntyö ovat vakaalla pohjalla, samoin myös visuaalinen toteutus. Excision on verinen, hauska ja häiritsevä. Mieleen tulevat muutaman vuoden takainen teiniseksin vaaroista varoitellut Teeth, sekä Lucky Mckeen loistava esikoisohjaus May. Ei varmasti elokuva kaikkien makuun, mutta itse ainakin jään mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan ohjaaja Bates Jr.n ura tämän jälkeen lähtee.

teini-iän painajaisia

 THE ABC’S OF DEATH – useita ohjaajia, USA / Uusi-Seelanti, 2012

Tässä elokuva, jonka konsepti on mielestäni yksi parhaista vuosikausiin: kerätään ympäri maailmaa 26 kauhuelokuvantekijää, jaetaan jokaiselle yksi aakkosten kirjain ja pyydetään tekemään jollain tapaa kuolemaan liittyvä lyhytelokuva, johon tuo kirjain liittyy. Tuloksena on kaksi tuntia jännittävää kekseliäisyyttä, sysimustaa huumoria ja litrakaupalla verta.

Kuoleman Aapiset on varsin miellyttävä kokoelma, sillä se pitää sisällään monenlaisia tapoja tehdä lyhytelokuva annetuissa puitteissa. Mukana on tuotantoja, jotka on tehty lähes kengännauhabudjetilla sekä elokuvia, joiden tuotannoissa ei ole säästelty. Tarjolla on vakavaa draamaa ja absurdia huumoria, videotaidetta ja animaatiota. Jotkut elokuvista toimivat parhaiten konseptin sisällä, kun taas jotkut voisi helposti nähdä myös irrallisina teoksina lyhtyelokuvafestivaaleilla. Konseptin erityinen vahvuus onkin juuri siinä, että kuoleman aakkoset ovat ainoa kokoelman elokuvia yhdistävä tekijä. Tästä johtuen elokuvat ovat monilla tavoilla niin vaihtelevia, että ne pitävät katsojan mielenkiinnon yllä helposti koko kahden tunnin ajan. ABS’s sopisi helposti myös lyhytelokuvafestivaaleille kokonaisena pakettina. Se on kokoelma, josta varmasti löytyy jotain kaikille ja harvinainen tilaisuus nähdä uunituoreita kauhuvisioita peräti 26 
eri ohjaajalta.

SHOGUN ASSASIN - Kenji Misumi & Robert Houston, Japani 1972, USA 1980

Itto Ogami eli Lone Wolf lopettaa samurain hommansa ja lähtee vaimonsa kuoleman jälkeen kiertämään maata yhdessä pienen Daigoro poikansa kanssa. Lone Wolf kuljettaa poikaansa puisissa rattaissa ja rientää palkkatappajan toimeksiannosta toiseen. Daigoro kasvaa putoavien päiden ja verisuihkujen keskellä.

Kyseessä on elokuva, joka on koostettu amerikkalaisin voimin japanilaisen Lone Wolf and Cub elokuvasarjan kahdesta ensimmäisestä elokuvasta ja on uudelleen dubattu englanniksi. Kuulostaa vaarallisesti junaturman aineksilta, mutta lopputuloksena on lumoava samurai-seikkailu, joka on ansainnut paikkansa elokuvahistorian kaanonissa. Komeaa kuvausta, verisiä taisteluita ja kaiken päällä Daigoro pojan lakonisesti isänsä tarinaa kertova ääni. Yhdistelmä on oudon sympaattinen, kokonaisuus kerrassaan loistava. Ei ihme että elokuva on sittemmin inspiroinut useita elokuvantekijöitä. Ehdottoman suositeltavaa katsottavaa kaikille kaikkialla.

BERBERIAN SOUND STUDIO – Peter Strickland, UK, 2012

1970-luvun Italia. Brittiläinen äänisuunnittelija Gilderoy saapuu huolehtimaan eksentrisen ohjaajan Santinin uusimman elokuvan The Equestrian Vortexin äänitöistä. Ohjaajan mukaan kyseessä ei ole kauhuelokuva, vaikka äänityöt antavatkin muuta ymmärtää. Pian raja todellisuuden ja elokuvan välillä alkaa häilyä…

Berberian Sound Studion lähtökohta on varsin tuore: elokuvan tekemisen prosessi äänisuunnittelun näkökulmasta. Tekeillä oleva elokuva on selkeä viittaus italialaisten mestareiden, kuten Dario Argenton ja Lucio Fulcin teoksiin, Berberian Sound Studio taas on jotain aivan muuta. Toby Jones loistaa roolissaan ujona mutta ammattitaitoisena Gilderoyna ja elokuva on muutenkin kaikin puolin tyylikäs ja laadukkaasti toteutettu. Valitettavasti hieman kokeellisempi rakenne ja tarina, sekä varsin löyhä juoni jättävät auttamattoman tylsän loppuvaikutelman. Elokuva tuntuu pysähtyvän ensimmäisen 20 minuutin jälkeen paikoilleen ja vasta loppuvaiheilla päästään suurempien ”käänteiden” pariin. Kaikki palaset ovat ikään kuin melkein paikoillaan. Visuaalisesti elokuva on todella upea ja äänisuunnittelu on erityisen herkullisesti esillä koko teoksen ajan. Tunnelma on kohdillaan painostavana ja häiritsevänä, näyttelijäntyö on kaikin puolin laadukasta. Myös leikkaus on onnistunut erityisen hyvin ja tukee elokuvan unimaista tunnelmaa. Kuitenkin tuli väkisinkin mieleen, että jos elokuva olisi huonommin toteutettu, siitä olisi ollut aika helppo kävellä ulos. Hidastempoinen, ei juuri mihinkään menevä kerronta varmasti löytää katsojakuntansa. Itselleni Berberian Sound Studio jäi valitettavasti varsin ristiriitaisia tunteita herättäneeksi teokseksi, josta olisin halunnut pitää. Voisin sanoa, että tämä pitäisi ehkä nähdä uudestaan ymmärtääkseen paremmin mistä on kyse, mutta en tiedä pystynkö katsomaan elokuvaa enää uudelleen. Suosittelen ja en suosittele, vaikea sanoa.

Äänitöitä elokuvaan elokuvan sisällä

TULPA – Federico Zampaglione, Italia 2012

Kovassa bisnesmaailmassa päivänsä viettävä Lisa haahuilee öisin tantrisen seksin merkeissä mystisellä Tulpa klubilla. Kaupungilla riehuu kuitenkin sadistinen murhaaja ja pian Lisa saa huomata, että uhreiksi valikoituu kerta toisensa jälkeen hänen seksikumppaninsa.

Tulpassa on ennen kaikkea kysymys italialaisen giallo-elokuvan uudelleenlämmittelystä. Tavallaan pyrkimyksessä on onnistuttu, tavallaan taas ei. Jos mietin niitä lajityypille tyypillisiä piirteitä, jotka ovat itselleni giollossa tulleet tutuksi, täyttää Tulpa tosiaan täysiverisen giallon tunnusmerkit. Elokuvasta löytyy erittäin väkivaltaisia ja kekseliäitä murhia, heppoisen monimutkainen murhamysteeri, pieni yliluonnollinen elementti sekä jopa murhaajan mustat nahkahanskat (tosin tässä kohtaa katsojien keskuudessa oli hämmennystä siitä, oliko kyseessä nahka vai kumihanskat). Kaikki nämä olisivat vain positiivisia asioita jos kyseessä olisi ehta 70-luvulla filmille kuvattu rosoinen murhatarina. Valitettavasti 2010-luku, pieni budjetti ja digitaalinen kuvausformaatti paukkaavat armottomasti vastaan, eivätkä laisinkaan toimi elokuvan eduksi. Elokuvan kuvaus on tylsää, paikoitellen jopa tv-mäistä. Giallolle tyypillinen värivalojen käyttö öisissä kohtauksissa ei riitä peittämään Lisan toimistossa tapahtuvien kohtausten jättämää saksalaisen tv-draaman makua. Käsikirjoitus on loppuratkaisuaan myöten pöljähkö, mikä ei sinällään ole huono asia giallo-elokuvan ollessa kyseessä. Ehkä yksi suurin tyylillinen kysymys on päätös tehdä elokuva osittain italian osittain englannin kielellä. Tämäkään ei kokemukseni mukaan ole tavatonta italialaisessa kauhussa, mutta tässä tapauksessa lopputulos on varsin luotaantyöntävä. Kielen vaihdoksille ei ole mitään järkevää selitystä ja luulen, että olisin itse sulattanut monet muut elokuvan kökköydet paljon paremmin, jos puhuttava kieli olisi koko elokuvan läpi ollut italia. On selvää että vieraan kielen puhuminen vaikuttaa näyttelijänsuorituksiin, sillä esimerkiksi varsin luontevasti jutusteleva pääosanainen Cladia Gerini muuttuu huomattavasti pökkelömmäksi vaihtaessaan englantiin. Näyttelijänsuositukset vaihtelevat ok-tasosta naurettavan kammottaviin ylilyönteihin, sekin tosin piirre, josta olen aina tavallaan italialaisessa b-kauhussa pitänyt. Tuplasta on hyvin vaikea sanoa, millaiseen päämäärään siinä on pyritty. Onko sen kömpelyys ja hölmö käsikirjoitus tarkoituksenhakuista pastissin tekemistä, vai onko kyseessä vain taitamaton elokuvanteko? Night Visions näytti tiettävästi toisena festivaalina maailmassa elokuvasta sen uudelleen leikatun version. Elokuvahan sai jo ensi-iltansa Lontoon Fright Festeillä, mutta joutui sen jälkeen vielä uudelleen leikkauspöydälle. Onkin pakko miettiä, mihin suuntaan elokuva on vielä tuossa vaiheessa muuttunut.



CUT-THOATHS NINE -  Joaquín Romero Marchent, Espanja, 1972

Kersantti Brown kuljettaa paatuneiden murhamiesten ja raiskaajien joukkoa kohti pakkotyöleiriä. Mukana vainuissa on myös Brownin teini-ikäinen tytär sekä piilotettu kultalasti.   
Joukkio joutuu maantierosvojen väijytykseen ja menettää vankkurinsa. Brown joutuu luotsaamaan rosvojoukkoa läpi talvisen erämaan, pitämään nämä irti tyttärestään ja samalla arvuuttelemaan, kuka rosvoista on vastuussa hänen vaimonsa murhasta.

Marchentin länkkäri on moniin aikalaisiinsa verrattuna varsin brutaalia katsottavaa. Tässä elokuvassa roistot ovat oikeasti pahoja, kehenkään ei voi luottaa ja paha ei välttämättä saa palkkaansa. Väkivaltaa ja verenvuodatuksen lisäksi elokuvan erikoisuus on aavikkomiljöön sijasta valittu luminen vuoristo, joka asettaa omia ongelmiaan matkalaisten tielle. Cut-thoats Nine on varsin miellyttävä pieni jännityselokuva, joka tarjoaa pientä vaihtelua tusina-länkkärien rinnalle.

THE WEREWOLF VS. THE VAMPIRE WOMAN – Leon Klimovsky, Espanja 1971

Elvira matkustaa ystävänsä Genevieven kanssa Ranskan maaseudulle, jossa on tarkoitus etsiä keskiaikaisen murhanaisen ynnä epäillyn vampyyrin kreivitär Wandessan hauta. Neitokaiset eksyvät matkallaan, mutta sattuvat onneksi avuliaan Waldemar Daninskin talolle. Waldemarin luota naiset saavat yönsijan ja yhdessä kolmikko löytää myös kreivittären haudan. Haudan avatessaan he kuitenkin vahingossa herättävät myös kreivittären eloon. Ja ihan kuin saatananpalvontaa harrastavassa vampyyri kreivittäressä ei olisi tarpeeksi vaivaa, myös epäilyttävän avuliaalla Waldemarilla on omat salaisuutensa kannettavanaan…

Espanjan yksi tunnetuimmista kauhuikoneista Paul Nachy heiluu elokuvan ihmissutena, Waldemar Daninskina. Tämä kärsivän miehen traaginen rooli oli osa, jonka Nachy toisti useita kertoja uransa aikana El Hombre Lobo ihmissusielokuvissa. Meno tässä Nachyn uran yhdessä menestyneimmässä kauhuelokuvassa on juuri niin pöljää kuin saattaa kuvitellakin. Genevieve ja Elvira ovat naurettavan helppoja uhreja haudantakaista lesbo-erotiikkaa tihkuvalle kreivittärelle, eikä Elviralla mene kovin montaa hetkeä unohtaa Istanbulissa seikkaileva agenttipoikaystävänsä, kun susimies Waldemar laittaa charminsa päälle. Luvassa on paljon pöhköä dialogia, epäuskottavia juonenkäänteitä, paholaisen palvontaa ja selittämättömän tyhmää käytöstä. Werewolf vs. Vampire woman on viihdyttävä paketti oman aikakautensa kauhua, ja sillä on tiettävästi ollut suuri merkitys Espanjan 70-luvun kauhubuumin nousussa. Elokuvan julisteessa on muuten ehkä elokuvahistorian paras tagline: See it with someone you hate!

Kreivitär ja hänen uhrinsa iloisella mielellä

 DESPERATE LIVING – John Waters, USA, 1977

Hysteerinen, juuri mielisairaalasta kotiutunut kotirouva Peggy (Mink Stole) tappaa vahingossa yhdessä palvelijansa Grizeldan kanssa miehensä ja joutuu pakenemaan kaupungista. Kaksikko päätyy Mortville nimiseen rikollisten tyyssijaan, jota hallitsee tyrannin otteella groteski kuningatar Carlotta.

Night Visions toi varsinaisena vuoden kulttuuritekona ohjaaja John Watersin Suomeen pitämään This Filthy World – nimisen stand-up keikkansa viikkoa ennen varsinaisen festivaalin alkua. Tähän vierailuun liittyen festivaali näytti ohjelmistossaan myös kaksi Watersin elokuvaa; hänen uransa todenteolla käyntiin potkaisseen Pink Flamingosin sekä ehkä yhden Watersin oudoimmista elokuvista, Desparate Livingin. Desperate Living tuotti elokuvateatterilevityksessä Watersin elokuvista vähiten ja oli ensimmäinen elokuva, jossa Watersin luottonäyttelijä Divine ei esiintynyt laisinkaan. Muutoin mukana näyttelijäkaartissa oli tuttua porukkaa, mm. Mink Stole, Susan Lowe sekä aina yhtä häkellyttävä Edith Massey, joka on täydellinen roolissaan hulluna kuningattarena. Koko elokuvan lavastus on rakennettu roskasta Watersin ystävän farmille.  Ohjaus on vahvasti yliteatraalista, kuten Watersin leffoissa on tapana ja näyttelijäntyö hoidetaan lähinnä huutamalla. Elokuva on likainen, groteski ja täysin valloittava. Night Visionsin päätös pitää elokuvan toinen näytös pääyönä klo 06.45 oli erittäin hyvä, sillä tämä elokuva piti kyllä väsyneemmänkin katsojan hereillä koko kestonsa ajan.

SEEDING OF A GHOST – Chuan Yang, Hong Kong 1983

Hongkongilainen taksinkuljettaja joutuu kirouksen kohteeksi, kun hän törmää taksillaan vahingossa mustaa magiaa käyttävään mieheen. Pian hänen vaimonsa tapetaan ja raiskataan. Kun taksikuski saa selville vaimonsa tappajat sekä tämän rakastajan identiteetin, päätyy hän herättämään kuolleen vaimonsa ruumiin henkiin paikallisen velhon avulla. Tästä alkaa mitä oudoin koston kierre…

Seeding of a Ghost on houreinen kauhuvisio, jota kai tavallaan voisi jopa kutsua rape-ravenge elokuvaksi. Sen verran väsynyt olin jo tämän yön viimeisenä näytetyn elokuvan kohdalle, etten ole täysin varma, mistä elokuvassa todella oli kyse. Tosin tämä voi johtua myös elokuvasta, joka on ideoiltaan elokuvamaailman pimeämmällä puolella. Mustaa magiaa, alastomia naisia, matoja, ällöttäviä tehosteita, kummitus, joka harrastaa seksiä ruumiin kanssa ja outo lonkerovauva. Siinä elokuvan tarjonta sen pääpiirteissä. Todella outoa, vaikeasti selitettävää mutta takuulla viihdyttävää! 

---

Lisäksi voin Cinemadrome-extrana mainostaa myös Visionseilla nähtyä Bobcat Goldthwaitin elokuvaa God Bless America. Itseltäni tämä jäi festivaaleilla väliin, koska olin jo kyseisen elokuvan aikaisemmin katsastanut, mutta sanottakoon siitä sen verran, että kyseessä on erittäin herkullinen musta komedia amerikkalaisen kulttuurin nykytilasta ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille niille, joita pienet, mutta tärkeät asiat vituttavat joskus elämääkin enemmän. Itse taisin kuvailla elokuvaa ystävälleni sanomalla että ”on kuin joku olisi varastanut kaikki salaiset väkivaltaiset fantasiani ja tehnyt niistä elokuvan”. 

I only wanna kill people who deserve to die

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti