tiistai 25. syyskuuta 2012

Rock 'n' Roll Painajainen



Kanadalaisen John Fasanon ohjaama Rock ’n’ Roll Nightmare (1987) on elokuva, jossa nimen lupaama rock ’n’ roll on varsin kyseenalaisesti hoidettu, mutta painajainen on sitäkin todellisempi. Ajatelkaa näitä lähtökohtia: elokuvan on käsikirjoittanut myös pääosassa pullisteleva Jon Mikl Thor, entinen kehonrakentaja ja Mr. Canada vuosimallia -73, muusikko ynnä rock-soturi. Monilahjakas Thor vastaa myös luonnollisesti elokuvan valloittavasta soundtrackista. Millä todennäköisyydellä tällainen elokuva voisi olla huono?

Koska kyseessä on visuaalisesti vahingollisin elokuva, mitä verkkokalvoilleni on ikinä syöpynyt, on parasta että ohjaan teidät tämän teoksen läpi havainnollistavien kuvien avulla.

Tarina alkaa idyllisissä maalaismaisemissa. Tuntemattomaksi jäävän kanadalaisperheen aamupuuhastelut keskeytyvät ikävällä tavalla, kun helvetin portit pamahtavat auki heidän jääkaappi-hella akselillaan ja imaisevat koko porukan mukaansa. Hyppäämme ajassa eteenpäin nähdäksemme varmasti koko elokuvahistorian turhimman ja pisimmän montaasin siitä, kuinka pakettiauto ajelee pitkin maanteitä. Tuskastuttavan pitkän matkan jälkeen pääsemme vihdoin perille – shock! – samalle maalaistalolle, jossa viaton perhe imaistiin helvetin syövereihin. Auton sisältä purkautuvat elokuvan päähenkilöt, eli The Tritons niminen rock-bändi managereineen ja tyttöystävineen. Ensimmäisenä pihalle kampeaa kuitenkin hahmoista uljain, John Triton eli Jon Mikl Thor itse! Yhdessä bändin managerin kanssa käydyn pitkän keskustelun avulla tuo nahkahousuihin ja villapaitaan sonnustautunut komistus kertoo meille kaiken, mitä meidän on tiedettävä ymmärtääksemme elokuvan alkuasetelmat: farmi on ollut hylättynä kymmenen vuotta, mutta silti latoon on rakennettu äänitys-studio, jossa bändin olisi tarkoitus työskennellä seuraavan viiden viikon ajan. Ja mitään puhelimia ei sitten ole, joten turha soitella apua.

Koko bändi perillä. Thor kertoo miksi Kanada on paras paikka treenata!
Bändi asettuu taloksi ja kaikki syövät ihanan illallisen yhdessä, kunnes on aika rokata!
John kutsuu bändin miespuoliset jäsenet äänitys-studiolle, naiset – mukaan lukien bändin kosketinsoittaja Dee Dee – jäävät talolle tiskaamaan, kunnes bändi on valmiina harjoituksiin. Vasta sitten myös Dee Dee saa luvan liittyä muun bändin joukkoon.

Katsojia hellitään bändin soittamalla biisillä We Live to Rock, joka toki esitetään kokonaisuudessaan. Onneksi Triton on ehtinyt vetää esiintymisasun ylleen ja saa katsojan kuin katsojan käymään kuumana kiiltohopeisessa takissaan, joka niin sensuellisti jättää hänen pumpatut rintalihaksensa näkyviin.

Thor ja esiintymisasu nro. 1.
Mutta kaikki tämä kuuma rock ’n’ roll toiminta on herättänyt myös farmilla uinuvan pahuuden. Tritonin kimaltaessa lavalla kukaan ei huomaa, kun yksisilmäiseltä penikseltä näyttävä sukka-nukke oksentaa valkoista limaa managerin kahvikuppiin.

Sukka-nukke myrkyttämässä managerin kahvia.
Pian manageri joutuu syöjätär-demonin uhriksi. Ennen seuraavan päivän valkenemista helvetillisten hirviöiden uhriksi joutuvat myös bändin rumpali ja neljä talolle eksynyttä fanityttöä. Seuraavana päivänä luvassa on lisää tiskausta, joka johtaa myös bändin basistin ja tämän vaimon katoamiseen.

Triton ei ota bändikavereidensa katoilua turhan vakavasti, sillä on aika soittaa uusi biisi: Energy. Päivän asu on punainen, mutta yhtä avonainen kuin edeltäjänsäkin.

Thor - esiintymisasu nro.2.
Jos The Tritonsien eli Thorin musiikkia ja olemusta pitäisi jotenkin kuvailla, väittäisin sen olevan jotain Wrathchildin ja Dokkenin väliltä. Ehkä. Kaikki Thorin fanit voivat vapaasti olla erimieltä.
Energy on sen verran kuluttava kappale, että koko bändi pitää tauon. Jokainen ryntää sekstailemaan ympäri farmia ja lisää kauhistuttavia kuolemia ja vieläkin kauhistuttavampia seksikohtauksia on luvassa. Ennen kuin siirrymme todellisen kauhun pariin, otetaan kuvallinen katsaus elokuvan moninaisiin hirviöihin:

Hirviöiden määrä on suoraan verrannollinen niiden pelottavuuteen.
Jos näiden otusten kauhistuttavuus ei vielä vakuuta teitä, luvassa on jotain vieläkin kammottavampaa. Helvetillisten demoneiden repiessä Tritonin bändikavereita palasiksi, tämä lemmiskelee suihkussa tyttöystävänsä kanssa. Sanoinhan jo että Thor on itse käsikirjoittanut elokuvan? Siis käsikirjoittanut itselleen tämän kohtauksen: valkeakaakelinen 80-luvun kylpyhuone, Jon Mikl Thor sonnustautuneena vain vedenkestävään maskaraan, lihaksikkaat käsivarret kiedottuna permanenttihirviötyttöystävänsä ympärille. Ja kamera, joka suorastaan nuolee Thorin märkänä kiiltäviä lihaksia…


Näitä mielenrauhaa järkyttäviä  kuvia on parasta kommentoida toisella kuvalla:


Suihkunraikkaan Tritonin päivä menee vain alaspäin. Iltaan mennessä koko bändi on kadonnut ja Tritonia harmittaa. Hän päättää yrittää  säveltää lemmenkappaletta studiolla ihan yksinään. Pian alkaa kuitenkin demonien armoton hyökkäys. Triton ei vähästä säikähdä ja lopulta paikalle ilmestyy itse pääpiru työntekoa häiritsemään.



Nyt myös Triton paljastaa todellisen minuutensa ja jakelee hataria selityksiä elokuvan täydelliselle logiikan puutteelle. Ja kun sanon paljastaa, todella tarkoitan sitä:

I am the Intercessor!

Sanat kertakaikkiaan loppuvat kesken. On vain tuijotettava tuota seksiä tihkuvaa rock-jumalaa hypnotisoituneena ja huokaistava välillä ihastunut "Oooh!". Taistelu hyvän ja pahan välillä on eeppisyydessään sitä luokkaa, että se on parasta selittää kuvin:

Rock-soturi Vs. demonisia meritähtiä heittelevä muovipaholainen. 

Lopulta hyvä voittaa. Vai voittaako? En osaa täysin tulkita elokuvan loppukuvaa:

Demonien seuraava uhri? Thorin koti? Syvällinen loppukaneetti joka tapauksessa.


Rock ’n’ Roll Nightmare on jotain niin kammottavaa, että sen katsomista on suositeltava kaikille. Se voi aiheuttaa pysyviä muutoksia hyvään makuun ja mielenterveyteen, mutta on varmasti sen arvoinen. Jos haluaa tehdä tämän mestariteoksen katselemisesta kokoillan iloittelun, elokuvan kylkeen sopii erinomaiseksi double featureksi Charles Martin Smithin Trick or Treat (1986) ja varmasti myös Gordon Hesslerin KISS Meets the Phantom of the Park (1978). Tyylillisesti samankaltaisista teoksista tulee auttamatta mieleen John Wintergaten uskomattoman kajahtanut Boardinhouse (1982). Niin, ja onhan tähän puuhattu myös jatko-osa nimeltään Intercessor: Another Rock 'N' Roll Nightmare  (2005), joka on varmasti tarkoitettu vain kaikkein voimakkaimpien rock-sotureiden katsottavaksi…





 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti