maanantai 3. syyskuuta 2012

Missä vika, kotimainen kauhu?


Matti Kassila kirjoitti hiljattain varsin napakasti suomalaisen elokuvan tilasta. Erityisesti Kassilaa kauhistutti viimevuosina kotimaassa tuotettujen elokuvien määrä-laatu-suhde: elokuvia tuotetaan enemmän kuin koskaan ennen, mutta suurin osa niistä on armottoman huonoja. Vaikka tuotettujen elokuvien suuri määrä ei itsessään ole mielestäni negatiivinen asia, olen täysin samaa mieltä siitä, ettei määrä voi koskaan korvata laatua. Ja laatu ja määrä ovat asioita, joilla suomalainen kauhuelokuva ei varsinkaan voi juhlia.

Iron Skyn vanavedessä on ollut helppo puhua siitä, kuinka suomalainen genre-elokuva on hyvässä nosteessa. Mitä tämä noste käytännössä tarkoittaa? Sitä että suomessakin on vihdoin, 2000-luvulle asti rämmittyämme, päästy näkemään muutama kotimaisin voimin tehty scifi- ja kauhuelokuva. Vuonna 2008 ilmestyivät Pete Riskin Lordi-elokuva Dark Floors ja AJ Annilan Sauna. Tähän kaveriksi saatiin vuosien vääntämisen jälkeen vihdoin vuonna 2011 Marko Mäkilaakson War of the DeadStone’s War, Jalmari Helanderin Rare Exports (2010) sekä Joona Tenan pieniä kauhun elementtejä sisältävä draama-thrilleri Syvälle Salattu (2011). Näitä elokuvia katsoessa varsinaisesta nosteesta on kuitenkin todella vaikea puhua.

Yksi suuri ongelma näissä elokuvissa on niiden perinpohjainen epäsuomalaisuus. Dark Floors kuvattiin Suomessa, mutta puhuttava kieli on englanti ja näin ollen myös castaus on Suomen ulkopuolelta. Stone’s War on kuvattu Liettuassa ja puhuttava kieli on englanti – joko natiivina tai mikahäkkisläisittäin. Saunassa sentään puhutaan suomea, mutta tämäkin elokuva on osittain käyty kuvaamassa ulkomailla. Dark Floors ja Stones War ovat niin kaukana suomalaisesta elokuvasta, ettei niitä ilman euroviisuvoittajia ja Mikko Leppilampea kotimaiseksi osaisi arvatakaan.

Varmasti yksi painava syy suomalaisen kauhuelokuvan kehnoon tilaan on kauhuelokuvatraditioiden puuttuminen. Kun joissain Euroopan maissa voidaan ylpeillä kauhuelokuvan historialla, joka ulottuu lähes elokuvan alkuaikoihin saakka, mutistaan suomessa että ”onhan meilläkin se Valkoinen Peura”. Kaikki kunnia Valkoselle Peuralla (1952) sen kiistattomasta erinomaisuudesta, mutta ei yksi elokuva riitä vielä näyttämään, mitä suomalainen genre-elokuva on. Meiltä puuttuu historia ja vanhat tavat siihen, miten suomalaisia kauhutarinoita kerrotaan audiovisuaalisin keinoin. En osaa lähteä arvailemaan, miksi suomalaiset elokuvantekijät ovat aikanaan jättäneet kauhun vaille huomiota. Olen kuitenkin pohtinut paljon sitä, miksi tämä genre-elokuvan henkiinherättäminen tuntuu tökkivän pahasti vielä 2000-luvullakin.

Traditioiden puuttuminen vaikuttanee väistämättä elokuvarahoitukseen. Suomalaisella komedialla on pitkä historia ja kaikki merkit viittaavat siihen että ihmiset käyvät ja tulevat käymään sitä teatterissa katsomassa, laadusta viis. Mutta jos viimeisin teatterissa pyörinyt suomalainen genre-elokuva on Valkoinen Peura, on tuottajan vaikea lähteä arvelemaan, minkälainen imu suomalaisella fantastisella kauhulla todellisuudessa on. Ymmärrettävästi varmempi vaihtoehto on sijoittaa maalikauppafarssiin.

Monia katsojia ja tekijöitä saattaa epäilyttää, kuinka kauhu sopii suomalaisiin maisemiin. Tomas Alfredsonin Ystävät Hämärän Jälkeen (2008) on mielestäni loistava esimerkki pohjoismaisen miljöön käytöstä osana voimakasta ja omaperäistä kerrontaa. Ruotsalainen kasarilähiö fantastisen kauhun tapahtumapaikkana oli ilahduttavan raikas idea ja toimi kiistattoman mainiosti. Kysymys ei ole siitä, että Ruotsissa olisi esimerkiksi erityisen voimakkaat ja pitkät perinteet vampyyritarinoille. Tarinan rakentaminen on aloitettu ulkomaisen esimerkin sijaan oman maan sisältä. Ystävät Hämärän Jälkeen käyttää rohkeasti hyväkseen kotimaalleen ominaisia piirteitä ja rakentaa koko tarinan tälle pohjalle. Samanlaista luottoa ja rohkeutta ei ole Suomessa toistaiseksi vielä nähty.

Tuntuu siltä, että kotimaisia kauhuelokuvia lähdetään tuottamaan tähtäimessä kansainväliset markkinat, vaikka toistaiseksi mikään genre ei suomalaisen elokuvan piirissä nauti sellaista suosiota, että se revittäisiin käsistä kansainväliseen teatterilevitykseen. Sitten kun se vuosikymmeniin ensimmäinen suomalainen kauhuelokuva floppaa (ihan syystä) pahasti, pudistellaan päätä, ja puhistaan, että siinä se nähtiin, ei kannata Suomessa tehdä kun paskaa tulee. Jos esimerkiksi Aku Louhimies tekee huonon draamaelokuvan, ei kukaan ole huutamassa, että tuki pois kaikilta draamaelokuvilta, kun näin huonoja tehdään. Tai ehkä joku saattaa huudellakin, mutta valtaosa kuitenkin tajuaa, ettei yksi huono draamaelokuva tarkoita, että kaikki suomalaiset draamaelokuvat ovat huonoja tai ettei Suomessa voitaisi tehdä tulevaisuudessa parempia draamaelokuvia. Kysymys ei ole genren huonoudesta, vaan ongelmat löytyvät jostain aivan muualta, yleensä esimerkiksi sellaisesta varsin oleellisesta elokuvan osasta kuin käsikirjoitus.

Suomalaisen kauhun rakennuspalikat on löydettävä jostain muulta, kuin ulkomailta. Jos sitä halutaan toden teolla kehittää, ei sen pohja voi olla muiden maiden kauhutraditioiden lainaamisessa. Jotta suomalaisesta kauhuelokuvasta saataisiin kehitettyä omaperäinen ja kiinnostava, on sen pohjana oltava nimenomaan suomalaiset elokuvakerronnan perinteet.

Matti Kassila oli kirjoituksessaan vahvasti sitä mieltä, että Suomessa tuotettujen elokuvien määrää pitäisi tiputtaa ja keskittyä laatuun määrän sijasta. Mielestäni tähän voisi lisätä vaatimuksen kehittää elokuvien sisältöä, ei pelkästään laadukkaammaksi, vaan myös monipuolisemmaksi. Monipuolinen ja rikas elokuvakulttuuri vaatii genrejen moninaisuutta ja niiden genrejen joukossa myös kauhulla on paikkansa. Lapsenkengissä oleva kotimainen kauhu ei kuitenkaan rakennu itsestään. Se vaatii kehittäjiä ja tekijöitä. Suomessa on kaikki mahdollisuuden tehdä korkealaatuista kauhuelokuvaa – tarvitaan vain todellista halua ja rohkeutta tarttua toimeen. 

Jokainen huonon kauhuelokuvan tehnyt saa vastata teoistaan Piritalle!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti