maanantai 6. elokuuta 2012

Vaarallinen Sukupuoli - PART II


Aika palata vielä hetkeksi transtappajien maailmaan...

DRESSED TO KILL

Brian De Palma on ehtinyt urallaan tehdä sekä mestariteoksia että todellisia hutilyöntejä.  Vuonna 1980 valmistunut Dressed to Kill eli Tappava tunnustus lukeutuu ohjaajan parempien töiden joukkoon. Michael Canen esittämän tohtori Robert Elliotin potilas Kate Miller murhataan raa’asti satunnaisen syrjähyppyreissun jälkimainingeissa.  Pian tohtori Elliot saa puhelun toiselta potilaaltaan Bobbilta, joka tunnustaa murhan. Mutta kuka Bobbi oikeastaan on? Tätä lähtevät selvittämään Kate Millerin murhan todistanut prostituoitu Liz sekä Katen poika Peter…

Dressed to Kill ei piilottele transtappajaansa, vaan informaatio tappajan sekavasta sukupuoli-identiteetistä tuodaan katsojalle jo ensimmäisen murhan jälkeen. Tosin tämä partahöylää heiluttava blondi on sen verran harteikas tapaus, että monen katsojan epäilykset varmasti heräisivät muutenkin. Tuotantoarvoltaan elokuva on valovuosien päässä monista muista saman aihepiirin ympärillä pyörivistä teoksista. Ohjaus ja visuaalinen tyyli ovat De Palmaa parhaimmillaan. Erityisen maininnan arvoinen on elokuvan hidasteleva kuvakerronta, joka jaksaa selkeillä giallo vaikutteillaan herkutella kovassa valossa kiiltelevillä teräaseilla. Elokuva on tyylikäs ja kaikin puolin suositeltavaa katsottavaa, mutta minkälaisen kuvan se antaa sukupuolivähemmistöistä? Ei kovin paljon parempaa kuin moni roskaisempi vaihtoehto. Kompastus tapahtuu loppumetreillä, kun tappajan henkilöllisyys on selvinnyt. Kun Liz ihmettelee poliisiasemalla, mikä hittoa tätä naisia silpovaa hullua oikein vaivasi, antaa tohtori Elliotin kollega Tohtori Levy suorasanaisen vastauksen: hän oli transseksuaali! Kyllä, myös De Palma putoaa siihen syvään ja pimeään ”transseksuaalin jakautunut persoonallisuus ajoi minut tappamaan” – sudenkuoppaan. Kuopasta yritetään kyllä kammeta pois transsukupuolisuutta koskevalla asiallisella informaatiolla, mutta hieman likainen olo tästä silti jää.

Vaarallinen blondi
GIRLS NIGHT OUT

Ohiolaisen yliopiston campuksella järjestetään koripallopelin jälkeinen aarrejahti. Aarrejahtia selostava radiojuontaja (jolla on soittolistallaan vain 3 biisiä, joista yksi on Ohio Expressin Yummu, Yummy, Yummu…) antaa kilpailijoille vihjeitä aarteiden olinpaikasta, mutta perillä odottaa aarteen lisäksi myös seksuaalisilla avuillaan ilottelevia opiskelijatyttöjä silpova murhaaja. Kuulostaako slasher-elokuvan peruskauralta? Sitä tämä Robert Deubelin vuoden -82 elokuva Girls Nite Out muuten olisikin, mutta tässä pätkässä murhaaja on pukeutunut tanssivan karhumaskotin pukuun ja hän hakkaa naisia palasiksi kotitekoisilla raatelukynsillään huutaen samalla iskulauseita kuten ”slut” ja ”whore”. Tässä saattaisi olla jo jotain todellista valittamisen aiheitta niille, joita slasher-elokuvien toistuvat naisuhrit vaivaavat. Lopussa tietenkin paljastetaan syvälliset syyt tällaisen misogynian syntymiseen, eikä se ainakaan kiillota kuvaa tämän elokuvan tekijöistä

Girls Nite Out on jäänyt kohtalaisen pienelle huomiolle, eikä täysin syyttä. Slasherina se on suoraviivainen, eikä sen loppukäännekään tule tarkkaavaiselle katsojalle täysin yllätyksenä.  Kuitenkin tyylilajinsa varmasti kajahtanein murhaajan naamio on asia, jonka takia sitä voi suositella tsekattavaksi ainakin niille, joille 80-luvun slasher uppoaa (ja kenellepä se nyt ei uppoaisi).

Cheerleadereiden silpoja a'la Girls Nite Out
SLEEPAWAY CAMP

Angela jää lapsena orvoksi, kun kaksi moottoriveneellä hurjastelevaa teiniä tappaa hänen perheensä. Hypätään ajassa kahdeksan vuotta eteenpäin: varhaisteini-ikäinen Angela elää tätinsä luona ja täti lähettää hänet yhdessä serkkunsa Rickyn kanssa kesäleirille. Ujo ja hiljainen Angela ajautuu ongelmiin leirin tyttöjen kanssa ja lisää kiusaa on luvassa, sillä pian leiriä alkavat piinaamaan myös merkilliset kuolemat…

Vuonna 1983 valmistunut Robert Hiltzikin ohjaama ja käsikirjoittama Sleepaway Camp kalastelee samoilla apajilla muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneen kassamenestyksen, Friday The 13th:n kanssa. Tuttuja ja turvallisia kesäleiri-slasherin polkuja kuljetaan, tosin Sleepaway Campin nuoret eivät ole totuttuun tapaan 25-vuotiaita esittämässä 16-vuotiaita, vaan esimerkiksi Angelaa esittävä Felissa Rose oli kuvausten aikana vasta 13-vuotias.  Slasherina se on kohtalaisen tyypillinen, vaikkakin kelvollisesti oman genrensä sisällä toteutettu. Se ei voi ylpeillä verisillä erikoistehosteilla, eikä korkealla body countilla. Näyttelijä suorituksetkin vaihtelevat varsin oivallisista pääosanuorista Martha tätiä esittävään Desiree Gouldiin, joka onnistuu lyhyen esiintymisensä aikana mesoamaan tiensä katsojan muistiin kuin mielisairaalasta karannut kesäteatterinäyttelijä. Kulttimaineensa elokuva on kuitenkin ansainnut, sillä se sisältää loppukohtauksen, joka on varmasti yksi slasher-elokuvien oudoimmista. Ja voi pojat, kuinka se tuleekin puun takaa! Sleepaway Camp johdattaa sinut perinteisen kesäleiri-slasherin charmillansa niin kauas harhaan, ettei sieltä löydä takaisin edes kartan kanssa – ei ennen kuin elokuvan komeat pari viimeistä minuuttia syövytetään verkkokalvoillesi. Tämä on kaikkien lopputwistien isoäiti, joka jättää katsojan syvän hämmennyksen ja järkytyksen tilaan – hyvässä mielessä siis. 

Sleepaway camp: You've seen it, you can not unsee it!

 ***
Transtappaja elokuvat eivät juuri poliittisella korrektiudella juhli. Ne ovat tasapuolisesti loukkaavia kaikkia sukupuolia ja seksuaalisuuksia kohtaan. Näistä elokuvista on aivan turha etsiä syvällistä sanomaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksista. Ne ovat vain yksi eksploitaation alaviite b-elokuvien sekalaisessa viidakossa.

Slasher-elokuva kertoo meille kerta toisensa jälkeen, ettei hirviöitä vain synny, vaan ne rakennetaan ja koulitaan vuosien pahoinpitelyn ja hyväksikäytön avulla. Transtwistin sisältävät slasherit myös muistavat väittää, ettei ”poikkeava” sukupuoli-identiteettikään ole synnynnäinen ominaisuus, vaan rakentuu kasasta lapsuuden traumoja. Sukupuoli-identiteetti on osa sitä mielisairautta, joka ajaa tappajan tappamaan.

Transtappaja saattaa olla halpa lopputwisti, mutta kauhun elementtinä se on myös oudon tarkkanäköinen ja sujahtaa elokuvahirviöiden jatkumoon kuin mattoveitsi italiashempukan kurkulle. Sukupuoli ja sen kokeminen on jotain mikä on meille kaikille tuttua. Se on asia jota ei voida (tai sitä ei ainakaan pitäisi) typistää yksinkertaistuksiin, koska sukupuolen kokeminen, samoin kuin seksuaalisuus, on aina subjektiivinen kokemus. Juuri tämä henkilökohtaisuus ja intiimiys tekee transtappajasta niin tehokkaan pelon välineen.  Pelon yksinkertaisin elementti on tuntemattomuus; vieraat asiat koetaan helposti myös jollain tavalla pelottavina. Hirviörobotti ulkoavaruudesta on kuitenkin helposti siirrettävissä katsojan itsensä ulkopuolelle, mutta transtappaja pakottaa meidät kohtaamaan oman sukupuolemme sekä seksuaalisuuteemme. Sen kammottavuus perustuu sukupuolessa ja seksuaalisuudessa nähtävään tunnistettavuuteen, mutta erityisesti siinä nähtävään eroon. Transtappaja on hirviö, koska hän tappaa, mutta erityisesti koska hän ilmentää sukupuoltaan totutun normin ulkopuolella.

Vaikka transtappaja elokuvat ovatkin varsin pölhöä katsottavaa, ovat ne myös varsin harmittomia. On turha polkea kukkahattuaan maahan sellaisten elokuvien takia, joita riivaa transfobiaa ennemmin laiska ja taitamaton käsikirjoittaminen. Kauhuelokuvan historiassa ne ovat hassu alaviite, joka hyökkää pimeästä palkitsemaan uutteran katsojan avolävärillä päin kasvoja juuri sinä hetkenä, kun sitä vähiten odottaa. Mitä voimme siis oppia sukupuolivähemmistöistä näitä elokuvia katsomalla? Emme varmasti yhtään mitään. Mutta tuskin näitä kukaan on yläasteen seksuaalivalistustunnilla oppimateriaalina käyttänytkään. (Oma 13-vuotias itseni olisi tosin ollut huomattavan enemmän kiinnostunut ja vähemmän vaivaantunut, jos opettaja olisi läväyttänyt koulun vanhasta kuvaputkitelevisiosta vaikkapa Dressed to Kill:n Alkon ”seksi on hauskaa selvin päin” videon sijaan…)

8 kommenttia:

  1. Vuoden-65 jenkkitrannssailu, hitchcockiaanisen häiriintynyt The Day of Nightmare on myös ehdottomasti mainitsemisen ja katsomisen väärti.Lopussa perinteisen The End`in tilalla lukee It`s Finished!

    VastaaPoista
  2. Eipä ole tullut tuota vielä nähtyä, mutta nimi kieltämättä kuullostaa jo sen verran tärähtäneeltä, että pitänee etsiä kyseinen leffa katsottavaksi

    VastaaPoista
  3. Pikkuisen tähän kategoriaan voisi laittaa (gay)gialloisen City in panic`in aka The Aids murders (Kanada-86). Inhoittava ja tunkkainen, toimivakin välillä. Homofobinen ja aids-hysteerinen elokuva homofobisesta ja aids-hysteerisestä tappajasta. (Verinen versio, väännös Fritz Langin M-elokuvasta, elokuva mainitaankin.) Toimivaa osastoa elokuvassa on elektronisen kaikuva ääniraita (poliisiasema kaikuu konekirjoittamisen äänistä vaikka kukaan ei kirjoita, kaupungilla kova kohina autoineen yön tyhjillä kujilla, laitteiden pauke kuuluu kuntosalilla, lähes tyhjällä) median pyörintä eksploitaation ja tiedonannon rajamailla ja yleinen, yleisen hysterian kuvaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuullostaa mielenkiintoiselta kuriositeetilta. Pitää yrittää löytää jostain.

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Myös Hide and go shriek (Usa-88) menee tähän `genreen.` Tosin transtappaja käyttää nyt lähinnä meikkejä, muuten asustus vähän giallotyyliin puku ja lierihattu/ alla nahkaremmi-nahkavyö-osastoa.

    Tapahtumapaikka on onnistuneesti pikkuisen poikkeava slasherkaavasta: Huonekaluliike, oikeastaan huonekalutavaratalo (varastoineen. Nuorisolauma lähtee viettämään yötä tähän lokaatioon kautta kombinaatioon ja slashailu alkaa. Alkaa kuitenkin kovin hitaasti: alkupuolisko elokuvasta säikytellään kavereita ja pussaillaan mallinukkeja, molempia tehdään ra-sit-ta-van usein. Loppupuoli, melkein puolet elokuvasta on sitten sopivan suttuista, sottaista, jännittävääkin släshäilyä. Erikoinen piirre elokuvassa on tuo mallinukkien suuri määrä, huonekaluliikkeessä. Ehkä näin sitten on Amerikan maalla.. Mutta ne tuovat kyllä kivaa kauhuelementtiä elokuvaan; tunnista tappaja niiden joukosta..

    VastaaPoista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Varsinaista transu-tunkkaa on Miss Leslie`s Dolls (Usa-73). Tauhkaa ja tunkkaa. Kadonneiden `nukkejen`, vahamuseon ja kauhusleazen sekoitus. Transutappajalla. Hautausmaalla.

    VastaaPoista