maanantai 13. elokuuta 2012

Elottomien kapina


Ei, nyt ei puhuta zombeista. Nyt on kyseessä paljon todellisemmat hirviöt, joiden olemassaolo koskettaa meitä kaikkia. Tällä kertaa syynissä ovat erilaiset koneet ja kapineet, joiden henkiin heräämistä ei kenenkään pitäisi toivoa. Koska näistä jaaritteluista on tapana tulla aivan liian pitkiä, yritän hieman rajata tätä tieteellistä tutkimusta enkä laske mukaan esimerkiksi itsestään tietoiseksi tulleita tietokoneita tai nukkeja ja leluja, lähinnä koska ne ovat itsessään ihan oma lukunsa. Koska luvassa on joukko pimeimpiä ideoita, mitä kukaan on koko elokuvan historian aikana filmille tallentanut, on turvallisinta aloittaa laskeutuminen tähän hulluuden syöveriin sen uskottavimmasta päästä, eli autoista.

Evil has visited the earth in many forms. Now it returns as The Car.”

Elliot Silversteinin The Car (1977) eli Kalmankaara kertoo juuri siitä mistä luuletkin sen kertovan: tappaja-autosta! Pientä Santa Ynezin kaupunkia alkaa riivata pitkin hiekkateitä kiitävä musta auto, joka jyrää tieltään sekä pyöräilijät että tienvarteen eksyneet jalankulkijat. Edes koko kaupungin poliisivoimat eivät riitä pysäyttämään tätä nopeusrajoituksia rikkovaa kuolemanmobiilia, joka tuntuu ilmestyvän aina sinne, missä kaupungin muukin vähäinen liikenne on. Ehkä pahinta tässä kuskittomassa kaarassa on kuitenkin se, että se tietää missä asut ja saattaa ajaa juuri sinun talosi läpi, jos et ole varovainen. Paholaisella epäillään olevan näppinsä pelissä, mutta onneksi kaupungin neuvokas sheriffi (varsin oivallinen James Brolin, joka otteli myös tappavaa taloa vastaan Amityville Horrorissa) keksii pyytää kylän tunnetun vaimonhakkaajan apua ja löytää keinot tämän riivatun ajoneuvon pysäyttämiseen.

Jonkunlainen paha henki oli liikkeellä myös John Carpenterin Stephen King filmatisoinnissa Christine – tappaja-auto (1983). Nörtähtävä Arnie Cunningham ostaa huonossa hapessa olevan punaisen Plymouth Furyn, Christinen ja alkaa kunnostella sitä imagon kohottajakseen. Ja hyvinhän tämä messevä auto tosiaan tuntuu Arnien itsetuntoa nostavan. Mutta samalla myös Arnien persoonallisuus alkaa muuttua. Kostonhaluiset koulunkiusaajat käyvät eräänä yönä hajottamassa Christinen. Arnie valmistautuu jo rakentamaan autonsa uudelleen kasaan, mutta saakin huomata, että tämä osaa parantaa itse itsensä. Pian kiusaajarentut alkavat kuolla mitä epäilyttävimmissä auto-onnettomuuksissa ja Arnien kavereiden on aika tehdä interventio tähän epäterveelliseen miehen ja auton suhteeseen…

Kummitteleva ruumisauto jahtaa ihmisiä George Bowersin vuoden 1980 elokuvassa The Hearse eli Ruumisauto. Jane Hardy lähtee lepuuttamaan hermojaan maaseudun rauhaan, mutta eihän siitä mitään tule, jos valitsee matkakohteekseen kuolleen tädin kummitustalon. Ja jos talon oudot tapahtumat eivät ole tarpeeksi, alkaa Janea vainota myös tädin viimeiselle matkalle vienyt ruumisauto ja sen outo kuski. Harmia Janelle aiheuttaa myös mahdollisesti maailman epäpätevin sheriffi. Kun Jane on juuri täpärästi paennut hänen taloonsa tunkeutuneen miehen kynsistä ja selittää sheriffille, että hänet on juuri yritetty tappaa, vastaa sheriffi tähän sanomalla ”you city broads are all crazy”. Kaiken takana on hieman yllättäen noituus ja paholaisen palvonta, joiden kanssa kirotulla autolla on loppujenlopuksi kohtalaisen vähän tekemistä.

Kolmesta edellä mainitusta The Car ja Christine ovat todellisia tappaja-auto elokuvia, The Hearse on nimestään huolimatta enemmänkin kummitustarina. Se on kuitenkin myös elokuvista paras, sillä se tarjoaa taustatarinaa, jota en ainakaan itse osannut odottaa. Mikään todellinen helmi se ei ole, mutta sisältää muutamia hyviä pelotteluita ja sekavia kömpelyyksiä, joiden takia sitä voi jopa suositella katsottavaksi. Todellisista tappajakaaroista edelle kiilaa The Car. Vaikka Christinen on ohjannut itse John Carpenter, jää se kauas miehen parhaista teoksista. The Caria sanotaan maanteiden Tappajahaiksi, eikä täysin turhaan. Ei sillä että elokuva voisi ylpeillä ihan samanlaisilla jännitteillä kuin Jaws, mutta ainakin siinä on sympaattiset hahmot, pikkukaupungin charmia ja tarpeeksi järjetöntä toimintaa. Christine taas on yllättävän hidastempoinen ja kaikesta tyylikkyydestään huolimatta auttamattoman tylsä.

Jos kaipaa hieman eksoottisempaa otetta aiheeseen, on parempi hakeutua esimerkiksi Killdozer (Jerry London, 1974) tv-elokuvan pariin. Nerokkaasti nimetty, vain tunnin mittainen pelottelu kertoo tietenkin verenhimoiseksi villiintyneestä puskutraktorista, joka kylvää tuhoa syrjäisellä työmaa-alueella. Syy tähän riehumiseen on ulkoavaruuden meteoriitti, joka jollain tavalla kai riivaa tämän koneen. Hieman uudempaa tuotantoa, nopeampaa menoa ja vieläkin pimeämpiä ideoita etsivä voi kaivaa esille vuoden 2010 tuotoksen Rubber (Quentin Dupieux), jossa psykokineettisillä voimilla siunattu autonrengas saalistaa ihmislihaa aavikolla. 

 The Carin on suunnitellut George Barris, jonka käsialaa on myös 60-luvun Batmobile


Have you considered the possibility that the machine might be haunted?”


Autopainotteisella linjalla jatketaan, kun katsottavana on Stephen Kingin novelliin perustuva ja myös kirjailijan itsensä ohjaama Maximum Overdrive (1986). Elokuvan alku lupaa hyvää: maan ohittaa meteoriitti, jonka hännässä tuleva vihreä pölypilvi peittää maapallon 12 päivän ajaksi. Revontulia muistuttavien valoilmiöiden lisäksi pölypilvi saa aikaan myös kaikenlaisten sähkölaitteiden sekoamisen. Ilmiö alkaa viattomasti vittuilevia viestejä välittävästä pankkiautomaatista, mutta eskaloituu pian yksinään sahaaviin lihaveitsiin ja tölkkejä ampuvaan limonadiautomaattiin. Juuri kun luulet että elokuva on pääsemässä asiaan, hypätäänkin äkisti syrjäiselle huoltoasemalle, johon jäädään loukkoon Emilio Estevezin (ewww!) ja joidenkin vähemmän tärkeiden hahmojen kanssa koko loppuelokuvan ajaksi. Huoltoasemaa kun alkavat piirittää suuret rekka-autot, jotka vaativat ver… ei kun siis bensaa.
En voi kylliksi liioitella, kuinka pettynyt olin, kun tajusin, etteivät villiintyneet kodinkoneet palaisikaan enää takaisin. Ei käsiä silppuavia tehosekoittimia tai kuoliaaksi puristavia sähköovia. Vain niitä kirottuja autoja, jotka pyörivät ympäri bensa-aseman pihaa. Aseman sisälle linnoittautunut porukka käyttäytyy järjestelmällisen pöhkösti ja eikä tee paljoakaan auttaakseen itseään, vaikka välineitä tähän kyllä löytyisi. Nämä rekat kun eivät esimerkiksi Christinen tapaan osaa herättää itseään henkiin ja aseman kellarista sattuu löytymään raketinheitin, joilla autoja on turvallista ampua pitkänkin välimatkan päästä. Elokuva jäi Stephen Kingin ainoaksi ohjaukseksi, ja ehkä hyvä niin. Uskomattominta tässä on se, että Trucks nimisestä novellista, johon Maximum Overdrive perustuu, on tehty myös toinen filmatisointi vuonna 1997 (Trucks, joka tosin oli tv-elokuva). Nyt puhutaan siis kaikin puolin tyhjänpäiväisestä elokuvasta, mutta olen itse vain täysin pöyristynyt, koska olin kaikki nämä vuodet elänyt siinä uskossa, että Maximum Overdrive on elokuva täynnä tappavia kodinkoneita. Tarinan opetus on kai se, että tämän kaltaiset elokuvat on parempi katsoa 8-vuotiaana tai sitten ei koskaan (ellei halua pettyä karvaasti!). Vain onko olemassa kenties joku toinen tällaiset tuntomerkit täyttävä leffa? Minulla on selkeä muistikuva siitä, että Maximum Overdrivea olisi kutsuttu suomenkielisellä nimellä Koneiden Kosto, mutta ainakaan IMDB ei tällaista nimeä tunne. Tunteeko joku muu?

Tämä nokkakoriste on omiaan herättämään pelkoa katsojan sydämessä
 Kodinkoneiden kauhuihin päästään kunnolla kiinni Nicholas Jacobsin kammottavassa kauhukomediassa The Refrigerator (1991). Eileen ja Steve muuttavat New Yorkin slummiin aloittamaan uutta elämää yhdessä. Rempallaan olevassa kämpässä on outojen naapureiden lisäksi myös vanha jääkaappi, joka on syönyt edelliset asukkaat ja vaatii nyt lisää ihmislihaa. Jääkaappi tuntuu jollain tavalla riivaavan Steven ja terrorisoi Eileenia tämän ollessa yksin kotona. Tunnelma nuoren parin välillä kiristyy, kun jääkaappi nielee keittiöön eksyviä vieraita yksi toisensa jälkeen. Eileenin ainut kumppani tätä pahuuden kätyriä vastaan on flamencoa tanssiva, nahkahomoa muistuttava talonmies Juan…
Jollain käsittämättömällä tavalla tästäkin aineesta on onnistettu venyttämään lähes puolitoistatuntinen rupeama. Tappajajääkaappi saattaa kuulostaa hauskalta idealta, mutta se on vitsi, joka lakkaa naurattamasta ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Jääkaapeilla on kuitenkin aika rajatut mahdollisuudet siihen, miten ne pystyvät ihmisiä tappamaan. Näyttelijäntyö on kesäteatteritasoista, niin hyvässä kuin huonossakin. Jääkaapin riivaaman Steven ”I am the waffle maker!” huudot muistuttavat etäisesti Silent Night Deadly Night 2:n ”Garbage day!” kohtausta, mutta nekään eivät riitä nostamaan The Refridgeratoria todellisten klassikoiden joukkoon.

Uskomatonta kyllä, tässä kodinkoneiden kilpajuoksussa kohti typerimmän tappajan titteliä Jääkaappi jää kauas taakse, kun vuoronsa saa Tobe Hooperin The Mangler (1995). Onko se silppuri? Onko se lihamylly? Ei, se on mankeli! Pikku kaupungissa sijaitsevassa Gartleyn Blue Ribbon – pesulassa on valtava teollisuusmankeli, joka pääsee veren makuun, kun epäonninen työntekijä saa haavan käteensä ja roiskauttaa verta mankelin päälle. Juopohkon oloinen etsivä John Hunton (Ted Levine) joutuu tutkimaan mankelin uhreiksi joutuneiden ihmisten litistynyttä sarjaa. Onneksi hänen ystävänsä ynnä okkultismi ekspertti Mark on hyvin nopeasti juonessa mukana ja tajuaa, että kyseessä on varmasti laitevian sijaan riivattu kodinkone. Samalla kun miehet yrittävät selvittää miten tämän koneen saisi pysäytettyä, pesulan uskomattoman ilkeä omistaja herra Gartley (Robert Englund) puuhailee mankelille jo lisää uhreja…
Itse lankesin tähän elokuvista typerimpään vuosia sitten, Alankomaissa matkaillessani. Kansitekstit olivat tietenkin hollanniksi, ja tunnistin kannesta vain kolme nimeä: Stephen King, Tobe Hooper ja Robert Englund. Pakkohan tässä on jotain hyvää olla. Ei ole! Miten ikinä missään todellisuudessa kenenkään mielestä on ollut hyvä idea tehdä tästä novellista kokopitkä elokuva? King nyt on (hänen kirjailijan lahjojaan yhtään väheksymättä) tunnettu mestari vääntämään kauhua vaikka hammasharjasta, mutta Tobe Hooper! Miksi!? Elokuvaa katsoessa epäilyttää, onko ohjaaja ollut paikalla muutoin kuin jakamassa näyttelijöilleen piristäviä tai huumaavia aineita, riippuen siitä mitä olotilaa haetaan. Robert Englund ja Ted Levine muikistelevat ja mesoavat elokuvan läpi kuin kaksi lobotomia osastolta karannutta umpihumalaista potilasta. Ja ikään kuin tappajamankelissa ei olisi jo kauhua kyllikseen, mukaan menoon heitetään myös riivattu pakastin, joka tukehduttaa pikkulapsia ja pahoinpitelee käsiä. Elokuvan loppukliimaksissa koko mankeli herää eloon ja lähtee jahtaamaan sankareita pitkin pesulan käytäviä. MITÄ?! Kaikki tämä Texas Chain Saw Massacren ohjaajalta. Ei ole varsinaisesti yllättävää, että The Manglerin jälkeen Hooper jumittui vuosiksi ohjaamaan tv:n puolelle.
Sanat todella loppuvat kesken tätä pöljyyden huipentumaa kuvaillessa, mutta tässäkään ei ole vielä kaikki. Nimittäin siihen mihin Mangler loppuu, sen jatko-osa jatkaa! Kyllä, kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 2005 joku uskomaton pölöpää on mennyt tekemään elokuvan The Mangler Reborn! Ehkä minä en ole kohderyhmää. Ehkä en vain ole tarpeeksi sivistynyt ymmärtämään sitä kauhua, jota mankeli useimmissa ihmisissä herättää. Siitäkin huolimatta näen velvollisuudekseni varoittaa niitä, jotka eivät vielä ole altistaneet itseään The Manglerille. Se on surullinen testamentti Tobe Hooperin varsin laihaksi jääneestä kauhuelokuvaurasta. Suuremmalla budjetilla ja paremmilla tehosteilla varustettuna se on paljon viihdyttävämpi kuin esimerkiksi Refridgerator – mutta silti suosittelen katsomaan sen vain tukevassa humalassa. 

Mankelin manaus.

Kunniamaininnan kodinkoneosastolla saa Eric Westonin mitä mainioin video nasty Evilspeak ja sen riivattu tietokone. Varsinaiseen listaukseen tätä vuoden -81 klassikkoa ei voida laskea, koska kyseessä ei ole aidosti kummitteleva esine. Sitä käytetään vain demonien manaamisen välikappaleena. Ihmisverta vaativa tietokone on kuitenkin niin Ilahduttavan pimeä idea, että se ehdottomasti ansaitsee erikoismaininnan.

“These damn machines will be the death of us all someday!”

Olemme saapuneet kuilun pohjalle. Jos haluatte takaisin ylös, vaihtoehtona on vain yksi: Hissi. Dick Maasin De Lift (1983) on aihepiiriltään yhtä mielenkiintoinen kuin kasa kiviä. Suuren kerrostalon hississä on jotain mätää: se tukehduttaa ihmisiä sisäänsä, houkuttelee sokeita tyhjiin hissikuiluihin ja tietenkin decapitoi liian uteliaat kuiluun tuijottelijat. Työlleen omistautunut hissinkorjaaja ja nenäkäs reportteri tutkivat. Kaiken takana on ilkeä tietotekniikkafirma ja orgaaniset tietokonesirut.
Hissi on yksi niistä elokuvista, joka on omiaan jättämään traumat, jos sen sattuu katsomaan lapsena. Ei koska se olisi erityisen pelottava tai verinen, vaan koska se on kaikkea muuta kuin sitä. Hissi nyt ei vain ole kauhun elementtinä se tehokkain. Ehkä Maas on kuvausten puolivälissä tajunnut tämän, sillä tappajahissin edesottamuksien sijaan elokuva painottuu enemmän tyhjänpäiväiseen dialogiin, parisuhdedraamaan ja lomahaaveiluun (jostain syystä todella monet elokuvan hahmot haaveilevat etelän matkasta). Alkuperäisen hollantidialogin päälle sovitettu englantidubbi on omiaan lisäämään dialogin typeryyttä.
Niin vakuuttunut Maas on ollut kauhuhissi ideansa nerokkuudesta, että hän ohjasi elokuvastaan uuden version vuonna 2001. Tähän Down -  Kuoleman Hissi nimellä kulkevaan elokuvaan on houkuteltu muutama tunnettu näyttelijäkin (Noami Watts, Michael Ironside, Ron Perlman), mutta se ei vielä riitä nostamaan sitä edeltäjäänsä korkeammalle tasolle. Se, kuinka vakavissaan Maas on nämä elokuvat tehnyt, jää varsin epäselväksi. Varmaa on vain se, ettei niitä kannata katsoa.

Kaikista tappamaan heränneistä elottomista asioista oudoin ja ehdoton kruunaamaton kuningas on Death Bed : The Bed That Eats. Edes ihmissyöjämankeli ei vedä vertoja tälle jättimäiselle katosvuoteelle, joka on ahtanut kitaansa ihmisiä vuosikymmenten ajan. Vuode makaa tuhoamansa kartanon mailla sijaitsevassa suuressa kellarimaisessa huoneessa, johon pahaa aavistamaton naiskolmikko, Diane, Sharon ja Suzan saapuvat viettämään viikonloppua. Huoneen seinällä roikkuu maalaus sängystä. Maalauksen takana vankina on sen maalannut, 60-vuotta aikaisemmin kuollut taiteilija. Sänky pitää taiteilijaa limbomaisessa välitilassa ja pakottaa tämän todistamaan syöminkejään. Taiteilijan monologin kautta katsojille paljastetaan vähä vähältä sängyn synkkä historia. Sängyn on luonut kauan sitten demoni tarkoituksenaan vietellä rakastamansa naisen. Nainen kuitenkin kuoli ja sänky heräsi eloon demonin kyyneleiden tippuessa sen päälle. Sen jälkeen se onkin pistellyt poskeensa kaikki, jotka ovat sillä uskaltaneet levähtää. Vain kerran kymmenessä vuodessa, demonin nukkuessa, sänky menettää voimansa. Nyt tämä hetki on jälleen käsillä, mutta pysyvätkö Diane, Sharon ja Suzan elossa tarpeeksi kauan tuhotakseen sängyn?
Vuonna 1977 valmistunut Death Bed on kuin jonkun mielisairaalan kollektiivisista unikuvista koostettu taide-elokuva. Elokuvaa on vaikea verrata mihinkään, sillä se on erinomaisessa hulluudessaan täysin omaa luokkaansa. Elokuva jäi ohjaaja George Barryn ensimmäiseksi ja ainoaksi pitkäksi elokuvaksi ja sen pienenpieni budjetti näkyy kaikissa elokuvan osa-alueissa. Sillä olisi kaikki edellytykset olla keskinkertaisen tylsä ja yhden katselukerran jälkeen unohduksiin jäävä pätkä, yksi niistä sadoista kauhuhalppiksista, joita Yhdysvalloissa tehtailtiin 70-luvulla. Death Bed on kuitenkin filmi, joka jättää katsojaansa lähtemättömän vaikutuksen – sekä hyvässä että pahassa. Mitään välitöntä kulttiklassikkoa elokuvasta ei tullut. Elokuvan valmistuttua Barry yritti vuosien ajan myydä sitä levittäjille huonolla menestyksellä. Kun viimeinenkin kauppa videolevittäjän kanssa hajosi käsiin, Barry lopulta luovutti ja hautasi filmin ullakolleen. Videolevittäjä oli kuitenkin varsin luvattomasti kopioinut elokuvan ja se levisi Barrylta salaa bootleg kopioina pitkin maailmaa. Koska elokuvaan ei ikinä ollut tehty alku tai lopputekstejä, kukaan ei tiennyt elokuvasta muuta kuin ohjaajan nimen. Ja koska George Barry ei Death Bedin jälkeen ikinä palannut elokuvien pariin, ei häntä saatu jäljitettyä. Vasta Internetin yleistyttyä Barry itse törmäsi tietoon siitä, että hänen elokuvastaan oli kuin olikin videokopio – ja sen oli vielä joku nähnytkin. Näin tämä 70-luvun b-kauhun outo helmi saatiin vihdoin suuremman yleisön tietoisuuteen ja lopulta Cult Epics julkaisi sen virallisesti DVD:llä vuonna 2004.
Muistan itse nähneeni lapsena painajaisen sängystä, joka heräsi eloon. Olin tietenkin kauhuissani herätessäni ja makasin tunteja hereillä kuunnellen, hengittikö oma sänkyni. Jos olisin tuolloin nähnyt Death Bedin, en olisi varmasti ikinä suostunut nukkumaan. Mutta olinkin silloin noin kuusivuotias. George Barrylla ei ole ollut tätä tekosyytä, kun hän on ajatellut tappajasängyn olevan hyvä aihe kauhuelokuvaan. Sänky tappaa uhrinsa imemällä nämä sisäänsä saippuavaahtoa muistuttavan keltaisen vaahdon avulla. Se ei pysty liikkumaan itse ja kaiken lisäksi se on vangittu maakellariin. Hirviönä se pitäisi kaiken järjen mukaan olla mitä tehottomin. Syy sängyn suureen uhrilukuun löytyy sen uhreista. Kukaan ei ole koskaan ollut vähemmän huolestunut omasta terveydestään kuin nämä ihmiset, jotka hädin tuskin nostavat kättään kun demonisänky syö heidät. Ihmiset lausuvat lakonisesti kuolemaa enteileviä lauseita kuten ”oh my god, I’ve been eaten alive.” ja uppoavat sängyn sisuksiin vailla vastarintaa. Kun Sharonin veli yrittää pelastaa Dianen sängyn sisältä, sänky syövyttää lihat hänen käsistään. Luurankokäsillä varustettu veli kuitenkin suhtautuu asiaan varsin lunkisti ja tyytyy esimerkiksi huutamisen sijasta istumaan huoneen toiselle puolelle uusia käsiään katselemaan. Ilmeisesti sänky imee kokonaisten ihmisten lisäksi itseensä myös kaikkien samassa huoneessa olevien persoonallisuuden ja tunteet.
Death Bedin viehätys perustuu sen perustavanlaatuiseen outouteen, joka laajenee aihepiirin lisäksi myös elokuvan kerrontaan. Se on kömpelö, hidas, unenomainen ja täysin valloittava. Juuri kun elokuva laahustaan b-kauhun tapaan hidastempoisesti pitkin täysin pointittoman juonikuvion polkuja, hypätään äkisti takautumiin sängyn historiasta. Kohtaus, jossa näemme miten sänky on saanut alkunsa, on oudon runollinen ja täysin ulkona roskaelokuvan maailmasta. Suosittelen Death Bediä lämpimästi, mutta pienellä varauksella.  Se ei takuulla ole elokuva joka sopii kaikille, mutta sen erityisyyttä b-elokuvien joukossa ei voi kukaan kiistää.

Tappajasängyn uhrit hysterian kourissa

***

Yhteenvetona on varmasti paikallaan vielä listata johtavat syyt siihen, miksi normaalisti elottomat asiat villiintyvät verenhimoisiksi:

- Liian älykkäät tietokoneet. Tämä koskee oikeastaan vain hissejä, joten se on uhkana kohtalaisen pieni.

- Meteoriitit. Tämä tuntuu koskevan erityisesti autoja ja muita moottoriajoneuvoja. Parasta pysytellä loitolla moottoriteiltä ja työmailta meteorikuurojen aikana.

- Demoninen riivaus. Selkeästi yleisin syy erilaisten esineiden kummitteluun. Jos teidän pesukoneenne siis alkaa käyttäytyä uhkaavasti, on parasta ehkä kutsua korjaajan lisäksi paikalle myös manaaja.

Olkaahan varuillanne!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti