lauantai 7. heinäkuuta 2012

Rituaaleja, mustaa magiaa ja salaisia orgioita 1300-luvulla eli Renato Polsellin Black Magic Rites


Joukko punaisiin spandexhaalareihin ja mustiin viittoihin pukeutuneita paholaisen palvojia suorittaa keskiaikaisen linnan kellarissa psykedeelistä rituaalia, jonka tarkoitus on herätellä eloon 1300-luvulla kuollut Isabella; seinään kahlittu, valkoiseksi meikattu eläväkuollut, jolla on sydämen mentävä aukko rinnassaan. Uhrimenoihin on tietenkin kaapattu nuori ja avuton nainen, joka pääsee pitkähkön messuamisen ja suitsukkeiden polttamisen jälkeen hengestään. Myös toinen neitsykäinen surmataan ja hänen sydämensä otetaan parempaan käyttöön rituaaliin, jossa on tarkoitus uhrata siveiden neitojen sydämiä ja silmiä zombimaiselle Isabellalle. Kun koittaa ”25. kuu” Isabella voi jälleen herätä eloon. Tai syntyä uudestaan. Tai jotain. Kultistien  rituaaliset hokemat eivät täysin riitä avaamaan tätä mysteeriä.

Näin alkaa Renato Polsellin vuoden 1973 hämmentävä Black Magic Rites (Riti, magie nere e segrete orge nel trecento...). Kun ensimmäiset neitsyiden uhraukset on nähty, on aika siirtyä varsinaisen “juonen” pariin: linnaan muuttaa Jack Nelson tytärpuolensa Laureenin kanssa. Jo taksimatkalla he saavat kuulla linnan olevan kirottu, mutta sehän ei ole koskaan riittänyt syyksi kääntyä takaisin. Ihan kahdestaan isä ja tytär eivät kuitenkaan isoa linnaa jaa, vaan linnaan on jostain syystä jäänyt asumaan sen entinen omistaja, eksentrinen okkultisti palvelijoineen. Laureen on menossa naimisin paikallisen miehen, peri-italiaiselta kuulostavan Richard Brenton kanssa ja tätä varten järjestetään kihlajaiset. Jos homma oli jo tätä ennen sekavaa, lähtee se viimeistään nyt täydellisesti Polsellin mustista italialaisista nahkalapasista.  Linna on täynnä ihmisiä, jotka ilmeisesti ovat paikallisen kylän väkeä, monet heistä nuoria naisia. Monia merkityksellisiä katseita luodaan ja käsittämättömiä keskusteluja käydään. Tohtori William kertoo Laureenille antavansa tälle mahtavan häälahja. Tähän Laureenin äiti toteaa Williamin olevan oudolla tuulella johon William tarjoaa selitykseksi sen ”ettei ole tottunut sähkövaloon”.  Tämän kaltaisten dialogin helmien tueksi Polselli on puristanut näyttelijöistään esiin täysin päättömiä suorituksia. Juhlat keskeytyvät hetkeksi kun koko joukon suurin ylinäyttelijä Steffy  löytyy linnan portailla kirkumasta. Steffy väittää joutuneensa hirviön hyökkäyksen kohteeksi, mutta väitettä ei oteta vakavasti ja juhlat voivat jatkua. Jack Nelson muistelee Isabellan kuolemaa. Näemme takautuman, jossa Isabella, noita ynnä vampyyri, poltetaan roviolla. Mutta kuinka ollakaan, Isabella onkin Laureen ja kyläläisten joukossa on sekä Jack Nelson, Okkultisti, kylän pappi ja kaikki muutkin tutut. Kun Isabella on kärvistellyt roviolla pitkän tovin seiväs rinnassaan, yhä elossa ja huonosti syttyvänä, Jack Nelson juoksee Okkultistin kanssa roviolle hänen apuunsa ja koko joukko katoaa. Miksi? Mitä?

Ei ole aikaa miettiä moisia, kun nykyajan arvoitukset kutsuvat. Steffy ottaa Christan (yksi monista linnassa juhlivista nuorista naisista) käsissä pitelemän huivin. Tähän Christa toteaa ”Minulla on parempi huivi. Se on läpinäkyvä. Se kertoo tulevaisuuden ja lukee meidän ajatuksemme.” Tämä ihmehuivihan on lähdettävä hakemaan. Christa jää kuitenkin kangasfetissinsä vallassa hypistelemään huoneensa kankaita shortseista ikkunaverhoihin ja joutuu vampyyrin puremaksi! Kun näemme Christan seuraavan kerran, hän houkuttelee ystäväänsä Glendaa linnan muurille, jossa paistaa kirkas päivä. Mutta eikö juuri ollut yö? Onko tapahtunut aika siirtymä? Onko kyseessä eri ulottuvuus? Vain Polselli tietää. Muurilta on kuitenkin helppo siirtyä kellariin, joka ei kuitenkaan ole linnan kellari, kuten dialogi meille kertoo. Seuraa lisää vampirismia sekä lesboilua. Saamme tietää että 1300-luvulla poltetun Isabellan rakastaja oli Kreivi Dracula, joka vannoessaan kostoa rakkaansa murhaajille herätti pimeyden voimat ja muuttui itse ensimmäiseksi vampyyriksi. Mutta eikö Isabella ollut jo vampyyri ennen häntä? Parempi olla miettimättä moisia ja kaataa lisää viiniä lasiin. Tällaisilla eväillä elokuva laahustaa kohti yhä sekavammaksi käyvää loppuhuipennustaan, jossa kaikki yritetään selvittää auki dialogilla. Yritys on yhtä suuri katastrofi kuin itse elokuva. Parhaiten tätä ehkä kuvaa Okkultisti, joka toteaa yhä järkevää selitystä tapahtumille hakevalle Richardille: ”sinun tieteesi ei tarjoa selitystä meidän tapauksellemme”. En epäile laisinkaan.

Black Magic Ritesia katsoessa on kysyttävä itseltään: mitä huumeita työryhmä on käyttänyt ja kuinka paljon? Jos elokuvaa haluaa johonkin verratta, on Luigi Batzellan vuotta myöhemmin ilmestynyt Nude for Satan ehkä lähimpänä. Itse asiassa Laureenia/Isabellaa esittävä Rita Calderoni palasi Nude for Satanissa kaksoisrooliin samankaltaisten okkultististen sekoilujen merkeissä. Nude for Satan on kuitenkin happoisuudestaan huolimatta kohtuullisen ymmärrettävä elokuva. Black Magic Rites taas  kajahtaa täyteen hulluuteen ensimmäisen 10 minuutin aikana. Visuaalisesti elokuva noudattelee aikansa ja maansa perinteitä sekä hyvässä että huonossa, sikäli mikäli tästä tyylistä on jotain huonoa löydettävissä. Kirkkaat punaiset ja vihreät valot korostavat hienosti okkultistisia rituaaleja ja jälkiäänitys on paikoin niin huonoa, että on vaikea sanoa, kuka hahmoista puhuu.

Joku saattaisi väittää että elokuvan aikana nautittu viini on hämärtänyt käsitystäni sen tapahtumista. Uskallan kuitenkin väittää että asia on täysin päinvastoin. Vaikka kuvailisinkin Black Magic Ritesia sanalla ”käsittämätön”, en löydä siitä paljon huonoa sanottavaa. Elokuva on pelkkää riemua alusta loppuun ja se tuskin jättää kylmäksi ketään italialaisen kalkkunaelokuvan ystävää. Ainoa varoituksen sana olkoon se, että jos päädyt katsomaan Another Worldin julkaisua elokuvasta (joka muuten on varsin oivallinen), älä usko kaikkeen mitä takakannessa luvataan; elokuva ei sisällä yhtään ruoskimista! Muutoin suosittelen seuraamaan Okkultistin Richardille lausumaa neuvoa: ”älä yritä ymmärtää sitä.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti