torstai 26. heinäkuuta 2012

Hirviö naisen ruumiissa - rape-revenge revisited


 Jos rape-revenge olisi elokuvagenre, I Spit on your Grave (Meir Zarchi, 1978) olisi takuulla sen tärkein teos. Ei siksi että se olisi välttämättä erityisen hyvä elokuva, vaan koska se on kaikessa kömpelyydessään kohonnut asemaan, joka tiivistää meille, miten rape-revenge-eksploitaatio toimii.  Se ei ollut lajissaan ensimmäinen, eikä viimeinen, mutta varmasti edelleen se tärkein.  Se on rape-revenge kaikkein yksinkertaisimmillaan: on seksuaalirikos ja on sen kosto. Siinä kaikki. Samaa kaavaa käytettiin läpi eksploitaation kultakauden 70-80-luvuilla, kunnes halu yleisön suoraan shokeeraamiseen hetkeksi laantui 90-luvulla. 

Onko rape-revenge siis kadonnut? Uinuttuaan läpi 90-luvun mauttomuuksien tämä hirviö palasi muotoaan muuttaneena rikastuttumaan 2000-luvun kauhuelokuvaa. Otetaanpa siis lyhyt katsaus siihen, miltä seksuaalinen väkivalta näyttää reilut 30 vuotta lajityyppinsä klassikon ilmestymisen jälkeen.  Uskomatonta kyllä, I Spit on your Grave sai uudelleenfilmatisoinnin vuonna 2010 (Steven R. Monroe). Rape-revengen uudelleenlämmittelystä kertoo jotain myös Wes Cravenin klassikon Last House on the Leftin remake (Dennis Iliadis, 2009). Näihin elokuviin on kuitenkin turha paneutua sen syvemmin, sillä kiiltävästä ulkokuorestaan huolimatta ne eivät juuri tarjoa uutta edeltäjiensä rinnalle.  Kaivellaanpa siis esille muutama viimevuosien omaperäisemmistä tapauksista.

TEETH (2007)

Nimi kertoo jo kaiken oleellisen. Mitchell Lichtensteinin esikoiselokuva sukeltaa pää edeltä vagina dentata myytin syövereihin.  Päähenkilö Dawn on uusioperheessä elävä kaikin puolin kiltti tyttö. Hän käy tunnollisesti koulua ja osallistuu seurakunnan toimintaan. Dawn on tehnyt siveyslupauksen, jossa sitoudutaan pidättäytymään seksistä ennen avioliittoa. Pussailuhetki poikaystävä Tobeyn kanssa menee kuitenkin liian pitkälle ja Tobey yrittää raiskata Dawnin. Kummankin hämmästys on valtava kun Dawinin kehosta löytyy voimakas puolustusmekanismi raiskaajaa vastaan. Katsellessaan kauhuissaan Tobeyn irtileikkautunutta penistä Dawn alkaa epäillä, ettei hän ole kuten muut tytöt…

Vagina dentata saattaa kuulostaa todella pöljältä idealta, mutta Lichenstein on itse asiassa koonnut aiheesta varsin viihdyttävän ja älykkään pienen elokuvan.  Dawnin uskonnollisen vakaumuksen kautta tuodaan esille amerikkalaisen koulutusjärjestelmän järjettömyys. Terveystiedon tunnilla Dawn avaa oppikirjansa sivulta, jonka pitäisi esitellä naisen sukuelimiä.  Kuvan peitoksi on kuitenkin lyöty suuri tarra. Esimerkki on ehkä kärjistetty, mutta tuskin kaukana totuudesta. Yhdysvalloissa on tälläkin hetkellä alueita, joiden kouluissa raskauden tai sukupuolitautien ehkäisyksi saa opettaa vain yhtä tapaa: seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa.  Kun Dawnin ruumis alkaa käyttäytyä oudosti, ei ole ihme että tyttö parka ei tiedä, mikä on oikeasti vialla. Vai onko mikään.

Trust me, I'm a doctor.
 Miten Teeth sitten sopii rape-revenge traditioon? Elokuva antaa katsojalle useita eri mahdollisuuksia tulkita, miksi tai miten vagina dentata on Dawnille syntynyt. Kiinnostavin tulkinta tähän on evoluutio. Lajissa tapahtuu muutos tai mutaatio kun luonto huomaa asian, joka voisi parantaa lajin menestystä. Raiskauksen ja seksuaalisen väkivallan uhrina Dawn edustaa hyvin tyypillistä ”tilastonaista”. Häntä hyväksikäyttää tuttu ihminen vailla minkäänlaista provokaatiota. Tobey ei ole ainoa, joka Dawnia ahdistelee, vaan yrittäessään selvittää mikä hänessä on vialla, Dawn joutuu kokemaan seksuaalista häirintää ja manipulaatiota useamman miehen taholta. Lopulta Dawn ei enää pelkää ”hampaitaan” vaan alkaa käyttää niitä aseena. Ajatus on groteski ja ihastuttavan tuore. Se tekee nerokasta pilkkaa raiskaukseen liittyvästä julkisesta keskustelusta, jossa uhrille (naiselle) yritetään vyöryttää osa syyllisyydestä. Naisten ei pitäisi liikkua yksin pimeällä, naisten ei pitäisi käyttää minihameita, naisten ei pitäisi juoda alkoholia jne.  Sen sijaan että mietittäisiin miten rikoksen tekijää voitaisiin estää, ongelmaa yritetään ehkäistä käskemällä (potentiaalisen) uhrin muuttua. Dawn on ottanut opikseen ja muuttunut. Jos Dawnin kostavat  kanssasisaret Jennifer Hillsin johdolla tarttuivat aikoinaan puukkoihin ja pistooleihin lähtiessään hakemaan oikeutta, Dawn käyttää ruumistaan koston välineenä.  Kosto on raamatullinen, ja kaikin puolin oikeudenmukaisuuden tajua ja verenhimoa tyydyttävä.

Teeth olisi helposti voinut olla halpa b-elokuva. Siinä on kaikki b-elokuvan elementit, mutta Lichenstein on koonnut niistä näppärän ja hauskan kokonaisuuden. Huumori on kokoajan mukana, mutta sillä ei revitellä liikaa. Jess Weixler on erinomainen roolissaan Dawnia ja juuri hänen karismansa kantaa koko elokuvan läpi ja helpottaa katsomaan sormien läpi joitain elokuvan pieniä kömpelyyksiä.  Teeth ei ole täydellinen elokuva. Se on kuitenkin kekseliäs, hauska ja seksuaalisen väkivallan käsittelyssään ehdottomasti kekseliäimmästä päästä vuosikymmeneen.


DEADGIRL (2008)

Kirjoittaessaan pöyristyneen arvostelunsa I Spit on Your Gravesta Roger Ebertin tuli tahottomasti varmistettua, että Zarchin vaatimaton b-elokuva pysyisi kauhuelokuvan kaanonissa ikuisesti. Ja jos hän kuvaili Zarchin elokuvaa “ihmisluonteen kaikkein sairaimmaksi ja perversseimmäksi ilmentymäksi”, olisi mielenkiintoista tietää, millaisia ylisanoja tämä legendaarinen elokuvakriitikko saisi aikaan Marcel Sarmienton ja Gadi Harelin hirvityksestä, joka kulkee nimellä Deadgirl.

High Schoolia käyvällä herkällä sarjakuvapojalla Rickyllä on ongelma: hän ei osaa pitää puoliaan. Ei koulun öykkäröiviä urheilijoita eikä dominoivaa parasta kaveriaan JT:tä vastaan. Kun Ricky ja JT löytävät eräänä päivänä hyljätyn mielisairaalan kellarista pöytään sidotun nuoren naisen, alastomana, likaisena ja hädin tuskin elossa, ei Ricky osaa muuta kuin ehdottaa paikalta pakenemista. JT juonii jo kuitenkin uusia käyttötarkoituksia tajuttoman naisen varalle ja vastaa Rickyn ”pitäisikö hänet vapauttaa” pohdintaan napakalla nyrkiniskulla. Ricky poistuu loukkaantuneena paikalta, mutta jo seuraavana päivänä JT saa hänet houkuteltua takaisin kellariin, jossa hän kertoo tappaneensa naisen. Nainen kuitenkin palasi eloon.  Demonstraatioksi JT vielä ampuu naista kolmesti ja toden totta, tämä ei tosiaankaan tunnu kuolevan. No mutta, jos nainen on jonkunlainen eläväkuollut, niin mikäs ongelma tässä sitten on? Sen verran nössö Ricky kuitenkin on, ettei halua edelleenkään olla lähemmässä kontaktissa naisen kanssa. Koska JT ei saa Rickyä innostumaan elävänkuolleen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kutsuu hän mukaansa toisen kaverinsa, Wheelerin, jolla ei ole mitään ongelmaa raiskata naista toistuvasti. Samaan aikaan Ricky haaveilee ihan ihka elävästä tytöstä, koulun urheilutähden Johnnyn kanssa seurustelevasta Joannista. Tämähän ei Johnnylle passaa ja turpaan tulee. Ricky saa kuitenkin Johnnyn houkuteltua mielisairaalan kellariin. Johnny ei ole kovin kiinnostunut ruumismaisen naisen raiskaamisesta, mutta hänet on helppo painostaa siihen kyseenalaistamalla hänen seksuaalisten kokemustensa määrä. Kuollut tyttö saa purtua Johnnyä ja pian tämä kuolee jonkunlaisen zombitartunnan saaneena. Tästä sikiää uusi loistava idea: tehdään lisää kuolleita tyttöjä! Joo! Ja kuka olisikaan parempi uhri kuin Rickyn himoitsema Joann?  Seuraa Rickyn päätöksen hetki, kun hänen on miehistyttävä ja ohjattava elokuva kohti kammottavaa loppuratkaisuaan…


 On ehkä väärin kutsua Deadgirl:ä raiskaus-kosto elokuvaksi, koska kostoa tässä elokuvassa ei juuri nähdä. Mutta olkoon se esimerkkinä siitä, miten seksuaalisen väkivallan käsittely menee puihin niin että metsä rytisee. Tai mistä minä tiedän mitä tässä on yritetty käsitellä. Ehkä tarkoitus on ollut vain väittää, että seitsemän seitsemästä amerikkalaisista teinipojista on sitä mieltä, että raiskaus on ihan ok. Jos tarinalla on haettu jotain muutakin viestiä, se hukkuu jo alkumetreillä uskomattoman huonosti kirjoitettujen hahmojen alle. JT on tyypillinen ”paha paras kaveri”-hahmo. Tylsä, mutta tunnistettava.  Rickyn hahmon olisi varmasti tarkoitus olla elokuvan sankari. Herkkä ja sorrettu nuori mies, joka lopulta kasvaa vastustamaan dominoivaa kaveriaan sekä tämän kasvavaa hulluutta. Tämä tarkoitus ei ikinä toteudu. Kaikista huoletonta raiskaajan elämää viettävistä hahmoista huolimatta Ricky onnistuu olemaan hahmoista kaikkein inhottavin. Hän ei tee kerta kaikkiaan mitään estääkseen kaveriaan, jonka toimet ovat hänen mielestään kuitenkin periaatteessa kai väärin. Vasta kun varsin turhanpäiväiseksi hahmoksi jäänyt Joann joutuu pulaan, Ricky hieman valpastuu. Hän ryntää pelastamaan Joannin ja samalla vihdoin vapauttaa myös kuolleen tytön. Pahan pitäisi kai tässä vaiheessa saada palkkansa, mutta kuinka käykään? JT toki kuolee, mutta samassa mylläkässä haavoja saa myös Joann.  Kuollut tyttö jättää kuitenkin Rickyn tappamatta, tämä kun on ollut varsinainen herramies kun ei ole kertaakaan tyttöä raiskannut. Ja niin Ricky pääsee vihdoin pelastamaan rakkaan Joanninsa… Niinhän sitä voisi kuvitella. Joann on saanut kuolleelta tytöltä zombitartunnan, joten mikä on looginen tapahtumaketju? Sankarimme Ricky sitoo hänet vuorostaan pöytään kiinni ja saa täten ikioman seksiorjansa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Deadgirl on harvinaisen epäonnistunut kokonaisuus. Se on erittäin loukkaava sekä naisia että miehiä kohtaan tavalla, joka jättää mielestäni jopa monet 70-luvun likaisimmista eksploitaatiokokeiluista varjoonsa.  Miehet ovat elokuvassa poikkeuksetta seksuaalirikollisia, joille homoksi haukkuminen on jo todella painava syy rynnätä raiskaamaan.  Naiset ovat kirjaimellisesti seksiobjekteja, jotka palvelevat vain yhtä tarkoitusta. Kuollut tyttö ei voi kuolla. Kukaan ei sano missään vaiheessa, että häntä ei voisi vahingoittaa. Mutta hän ei voi kuolla ja siksi hänet voi raiskata.  Kuollut tyttö on hirviö eli siis paha. Ja pahoille saa tehdä pahaa.  Kuollut tyttö edustaa ”huonoa naista”. Sellaista myyttistä olentoa, joka liian lyhyellä hameellaan pakottaa kunnolliset miehet raiskaukseen. Hän ei ole hirviö siksi, että on elävä kuollut, vaan siksi, että hän ei estele miesten hyväksikäyttöä. Jos nainen ei sano ei tarpeeksi kuuluvasti, niin silloinhan se ei ole raiskaus, vai mitä?

Entäpä sitten elokuvan toinen naishahmo, Joann? Joannilla on yksi ainut taso ja tarkoitus. Se on olla avuton (miehisen) halun kohde. Ainut syy miksi häntä ei toistuvasti raiskata elokuvan aikana on se, että hän on elossa. Eli tämän logiikan mukaan elokuvan sanoma näyttäisi olevan se, että eläviä ,”hyviä” naisia ei pitäisi raiskata, mutta kuolleita, ”huonoja” naisia saa ihan vapaasti väkisinmaata. Kaikki miehet haluavat raiskata ja kaikki naiset ovat tarkoitettu raiskattavaksi. Siinä sitä on mietittävää.

Deadgirlistä ei juuri positiivisia puolia löydy. Vaikea sanoa minkälainen maailmankuva ja nuoruuden traumat ovat ajaneet Sarmienton ja Harelin päästämään tämän audiovisuaalisen hirvityksen maailmaan. Ei sillä että Deadgirl olisi kaikessa mauttomuudessaan jotenkin erikoinen tapaus. Maailma on väärällään seksistisiä kauhuelokuvia, joissa naiset määrittyvät ruumiinosiensa mukaan ja miehet ovat idiootteja. Monet elokuvat kuitenkin jollain tavalla tiedostavat seksistisyytensä ja edes yrittävät verhota sitä jonkunlaisen ironisen viitan alle. Deadgirl ei kuitenkaan tee edes sitä. Turha tästäkään tekeleestä on kuitenkaan pelihousujaan repiä. Deadgirl on kuitenkin pohjimmiltaan vain todella huono elokuva, ei sen enempää.

THE WOMAN (2011)

Chris Cleek (Sean Bridgers) on maalla asuva menestynyt juristi, jolla on vaimo, kolme lasta, omakotitalo ja koira. Kaikki on siis täydellistä – ainakin pinnalta katsottuna. Eräänä päivänä Chris lähtee metsästysreissulle ja tuo mukanaan kotiin varsin outoa saalista. Hän on pyydystänyt villinaisen (Pollyanna McIntosh), jonka hän perheensä avulla lukitsee maakellariin.  Chrisin mielestä heidän velvollisuutensa on yrittää sivistää villieläimen tavoin käyttäytyvä nainen. Tähän koulutukseen käytetyt metodit ovat kuitenkin kaukana sivistyneestä…

Ohjaaja Lucky McKee on kirjoittanut The Womanin yhdessä kauhukirjailija Jack Ketchumin kanssa ja se on löyhää jatkoa Ketchumin aikaisemmille teoksille Off season ja Offspring. The Womanin näytös vuoden 2011 Sundance elokuvafestivaaleilla sai ristiriitaisen vastaanoton. Monet kriitikot ylistivät elokuvaa, mutta yleisön joukosta löytyi myös ihmisiä, joiden mielestä tämä naisvihamielinen törky pitäisi hävittää maan päältä.  On helppo ymmärtää miksi elokuvaa pintapuolisesti katsova ihminen saattaa nähdä sen naisia vihaavana eksploitaationa. McKee pakottaa katsojansa kohtaamaan rankkaa väkivaltaa joka on sekä fyysistä että henkistä – ja lähes yksinomaan naisia kohtaan osoitettua. Edes hieman medialukutaitoa omaava katsoja myös tajuaa, ettei kyseessä ole psykopaattinen sovinistifantasia, vaan suora kuva siitä, miten sovinismi ja patriarkaalinen alistaminen toimivat. 

Perheen isä Chris on hymyilevä psykopaatti, joka johtaa perhettään väkivallalla. Vaimo Belle (aina yhtä loistava McKeen luottonäyttelijä Angela Bettis) ja teini-ikäinen tytär Peggy (Lauren Ashley Carter) ovat kuin haamuja, jotka eivät uskalla hiiskahtaakaan, ettei tasapaino perheessä vain järkkyisi. Pojasta Brianista (Zach Brand) on tulossa isänsä kuva, sillä tässä perheessä opetetaan jo pienestä pitäen, että sukupuolella on väliä.  Ydinperheen ja villinaisen kohtaaminen tuovat räikeästi esille pohdinnan inhimillisyyden ja sivistyksen luonteesta. Vielä mielenkiintoisempi on kuitenkin pohdinta sukupuolittuneen perheväkivallan olemuksesta. Belle on ollut niin kauan väkivaltaisen miehensä uhrina, ettei kykene auttamaan enää itseään – saati sitten vangiksi otettua naista. Perheväkivalta on piilotettua. Se tapahtuu suljettujen verhojen takana, ihmisten yksityisimmässä tilassa – kotona. Jos kuitenkin tiedät siitä, etkä silti tee mitään, olet itsekin syyllinen. McKeen rakentamat jännitteet ovat parhaimmillaan juuri naishahmojen välillä. Bellellä on tilaisuus auttaa villinainen pakoon, mutta pelko väkivaltaista miestä kohtaan voittaa inhimillisen oikeiden tunteen. Villinaisen silmissä tämä tekee myös Bellestä vihollisen.

Pollyanna McIntoshin uskomattomalla energialla tulkitsema villinainen ei ole kuka tahansa tien vierestä kaapattu viaton liftarityttö. Hän on metsässä asuva kannibaaliklaanin viimeinen jäsen, joka ei epäröi tappaa. Nainen siis täyttää kaikki hirviön ulkoiset tuntomerkit, mutta missään vaiheessa elokuvaa hän ei tunnu hirviöltä. Itseään puolustava villinainen ei ikinä voi olla yhtä paha, kuin perhettään järjestelmällisesti pahoinpitelevä isä. Toki Chrisin hahmo on kärjistetty (Sean Bridges tekee muuten erinomaista työtä roolissaan), mutta palvelee tarkoitustaan tuodessaan esille erityisesti naisiin kohdistuvan perhevälivallan dynamiikan.  Tarvitaan ihmissyöjänainen, jotta alistetun perheen naiset voivat vapautua.  Mitä tästä voidaan oppia? Ainakin se, että sukupuolittunut ja seksuaalinen väkivalta elää jo voi hyvin tänäkin päivänä, ja sen kitkemiseksi olisi aika keksiä uusia, radikaaleja keinoja.

Pollyanna McIntosh kaikessa kannibaalinaisen komeudessaan
 Vaikka McKee käsittelee vakavia aiheita, ei hän pelkää tuoda pientä huumoria elokuvaansa. Ironinen musiikin käyttö on outoa ja saa aikaan varsin vinksahtaneen tunnelman. Kun Chris metsästää villinaista ja kiikaroi tätä aseen tähtäimen läpi, soi taustalla reipas rock biisi, jossa unelmoidaan naisen perään. Tavallisessa elokuvassa tämä kappale olisi lyöty kohtaukseen, jossa sankari näkee ensikerran sen täydellisen tytön kävelemässä kadulla häntä vastaan. Mutta tämä ei ole tavallinen elokuva. Tämä on The Woman ja Lucky McKee on nero. 

The Woman on loistavasti ohjattu tasapainoinen, yllättävä ja ajatuksia herättävä elokuva. Näyttelijävalinnat on tehty huolella, ja erityisesti Pollyanna McIntosh loistaa roolissaan villinaisena. Hän on totisesti ansainnut paikkansa ikonisten hirviönaisten listalla. Niin, jos se ei ole tullut jo selväksi, olen ehdoton Lucky McKee fani. Hänellä on aidosti mielenkiintoa kirjoittaa mielenkiintoisia naishahmoja ja samalla purkaa kauhuelokuvan osittain ongelmallista suhdetta naisiin. McKee on palauttanut uskoni jenkkiläisen kauhuelokuvan tulevaisuuteen. The Woman on ehdottomasti vuoden 2011 paras kauhuelokuva, genrensä sisällä mielenkiintoisimpia mitä on tehty viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen ja se tulisi jokaisen genreä vähäänkään harrastavan nähdä!

***

Eksploitaatioelokuvien suhde naisiin ei koskaan ole ollut ongelmaton. Valitettavan usein näennäiset naissankarit typistyvät isojen rintojen ja lyhyiden hameiden määrittämiin stereotypioihin. Eikä tämä ongelma piile vain 70-luvun roskassa, vaan sitä toistetaan edelleen kaikenlaisissa b-elokuvin uudelleenlämmittelyissä. Älkää käsittäkö väärin. Minä rakastan eksploitaatiota ja huonoja kauhuelokuvia, mutta joskus niiden sukupuoliin kohdistuvan ahdasnäköisyyden yli ei jaksa katsella. Siksi onkin varsin ilahduttavaa nähdä elokuvia, joissa on huolella rakennettu, eheä naispäähenkilö (Teeth) tai jossa sukupuolittunutta väkivaltaa käsitellään niin röyhkeän avoimesti (The Woman), että vain täydessä kieltäymyksessä elävä katsoja pystyy sulkemaan siltä silmänsä.

70-80-lukujen rape-revenge-elokuvissa naisesta tuli hirviö vasta raiskauksen jälkeen. Väkivallan trauma ja sitä seuraava kosto saavat esiin väkivaltaisen naisen, hirviöistä kauheimman. 2000-luvulla nainen on hirviö jo lähtökohtaisesti. Mutta kaikki hirviöt eivät ole pahoja.  I Spit on your Gravessa Jennifer Hills pakotetaan hirviöksi joukkoraiskauksen uhrina. Väkivalta ei ole osa hänen elämäänsä tai persoonansa, ennekuin se väkisin tuodaan osaksi sitä. Sama kaava toistuu monissa samankaltaisissa elokuvissa. Hirviönä syntyneet naiset eivät kaipaa esittelyjä väkivallalle. He ovat valmiina puolustamaan itseään ruumiinsa avulla. Ja auta armias niitä, jotka näihin naisiin uskaltavat koskea. Lopputulos on kuitenkin kummassakin tapauksessa sama: ainut lääke väkivaltaan on väkivalta. Odottelemme edelleen vastausta kysymykseen ”kuinka lähtökohtaisesti estää raiskaajaa raiskaamasta”.

Vastausehdotus viimeksi esitettyyn kysymykseen a'la Teeth


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti