torstai 24. heinäkuuta 2014

Rock ’n’ Roll painajaisen loppu eli R.I.P. John Fasano

(Ei siis tarvittu kuin kulttiohjaajan kuolema, jotta keksin vihdoin jotain ”järkevää” blogattavaa). Kuten jo otsikosta käy ilmi, John Fasano siirtyi tuonpuoleiseen heinäkuun 18. päivä. Ja koska eräät Fasanon elokuvista ovat olleet lähes loppumaton ilon lähde omassa elämässäni, ajattelin että olisi paikallaan sanoa muutama sana miehestä ja hänen tekosistaan elokuvien parissa. Fasano ehti uransa aikana toimia käsikirjoittajana ja tuottajana kymmenissä elokuvissa. Itse haluan kuitenkin nostaa esille miehen hulppean uranaloituksen hänen uskomattoman kajahtaneilla ohjauksillaan 1980-luvun B-kauhun parissa.

ZOMBIE NIGHTMARE

Fasanon uran selkeä suunnannäyttäjä oli vuonna 1987 ilmestynyt Zombie Nightmare. Elokuvan virallinen ohjaaja on kanadalainen Jack Bravman, jolle Fasano toimi nimellisesti apulaisohjaajana. Tosiasiassa Fasano ohjasi n. puolet koko elokuvasta. Mies vilahtaa myös itse valkokankaalla pienessä sivuroolissa elokuvan alkupuolella.

Zombie Nightmare on muhkean metalli-soundtrackin tahdittama pökkelön pöhkö tarina lähiövoodoon avustuksella toteutetusta zombikostosta. Mikä tärkeintä, elokuvan alkupuolella pyöriä pullistelee tuo lihaskimppujen lihaskimppu, kanadan adonis JON MIKL THOR! Thorin luonteikkaasti tulkitseman Tony Washingtonin isä kuolee traagisesti Tonyn ollessa lapsi, estäessään kahta huligaania raiskaamasta nuorta naista. Aikahyppy ajassa eteenpäin, Tonysta on kasvanut hulmutukkainen Thor ja hän on kertakaikkisen kunnollinen poika. Mutta hädin tuskin ehdimme edes tutustua tähän kultakutriseen pesäpallonpelaajaan, kun ilkeiden nuorisonousukkaiden remmi ajaa hänen ylitseen lähikaupan edustalla. Poliiseille tai sairaalaan on ihan turha soitella. Sen sijaan Tonyn äiti ottaa yhteyttä paikalliseen voodoo papittareen Molly Mokembeen joka on – yllätys, yllätys - samainen nainen, jonka Tonyn isä vuosia aikaisemmin pelasti. Ei siinä muu auta kuin muuttaa Tony voodoon avulla zombiksi, joka lähtee öisin janoamaan kostoa ja listimään tappajiaan yksitellen. Mukaan sotkeutuvat myös etsivä Sorrell (sittemmin Fasanon elokuvien vakiokasvoksi päätynyt Frank Dietz) sekä Adam ”Batman” Westin esittämä poliisikapteeni Churchman.

nuori ja viaton Thor ennen zombiutumistaan

Zombie Nightmare on kohtalaisen tyypillisen aikansa B-kauhuelokuva. Rahaa ja taitoa on ollut laihasti, innostusta huomattavasti enemmän. Efektit ovat heppoisesta toteutettuja ja näyttelijöiden taso vaihtelee Adam Westin keskitasoisesta teen-mitä-voin-tämän-käsikirjoituksen-kanssa tyyppisestä esityksestä voodoo papitar Mollya esittävän Manuska Rigaudin kesäteatteriin pestautuneen sekakäyttäjän elämöintiin. Fasanon ohjaajanuran kannalta tärkeimmät tavaramerkit ovat kuitenkin jo näkyvissä: vahva ja jotenkin lempeällä tavalla mauton rock-musiikin käyttö, älyttömät hirviömaskit ja tietenkin Thor.

BLACK ROSES

Hyvin pian Zombie Nightmaren jälkeen Fasano sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen ihka oman elokuvansa. Hän lupasi tuottajalle tekevänsä 50 000 dollarilla kauhuelokuvan, jossa olisi X-määrä tissejä (8 kpl tarkalleen) ja kansainväliseen myyntiin menevä soundtrack-albumi. Ei muuta kun soittoa Thorille ja Rock’n’Roll Nightmare (1987) oli valmis syntymään. Koska olen tehnyt tästä kalkkunaelokuvien kotkottavimmasta kuninkaasta pitkällisen katsauksen blogiini jo aiemmin, en lähde sitä nyt tässä ruotimaan uudelleen. Sanottakoon kuitenkin, että jos aiot katsoa Fasanon tuotannosta vain yhden elokuvan, painokkaasti suosittelen valitsemaan tämän! Nightmare on yhdistelmä älytöntä käsikirjoitusta, pökkelöä näyttelemistä, kömpelöitä hirviöefektejä (hemmetinmoisissa määrissä!) ja sitä uskomatonta köppä-metallia, mitä Thorin musiikki edustaa. Täydellinen paketti siis!

Rock ’n’ Roll Nightmaren kaltaisen elokuvataiteen menestystarinan jälkeen tiet olivat yhä avoimempia Fasanolle, eikä hän totisesti jäänyt vain rokkaamaan Thorin tahtiin. Jo heti seuraavana vuonna mies esitteli maailmalle toisen rock-aiheisen kauhuelokuvansa Black Roses (1988) ja painajainen saattoi jatkua. Rahaa oli enemmän ja Thoria vähemmän (eli ei laisinkaan), mutta meno pysyi samalla laatulinjalla.

Elokuvan vahva aloitus tempaa katsojat mukaansa kauhistuttavaan rock-showhun, joka ei jätä arvailujen varaan, millaisella asialla tämä Black Roses nimeä kantava bändi oikein liikkuu. Teinit hullaantuvat listaykkösmäiseltä haiskahtavan (tosielämässä Lizzy Bordenin) Me Against the World biisin tahdissa demonisen riivaukseen valtaan.

Antaisitko sinä lastesi kuunnella tämän miehen musiikkia?

Intron jälkeen siirrymme uinuvaan Mill Basinin pikkukaupunkiin, jonka pääkadulla ajelee peräkanaa kaksi messevän kasaria Lamborghinia. Ja kukas muukaan autoista astuu ulos kuin Black Roses bändi, erityisen karismaattisella tukalla siunattu solisti Damian (Sal Viviano) johtohahmonaan. Nahkatakin hapsut tuulessa hulmuten hän näyttää bändiläisille salaperäisen saatanallisia käsimerkkejä, jotta nämä ymmärtäisivät ryhtyä tapetoimaan kaupungin lyhtypylväitä bändin keikkajulisteilla.

Samaan aikaan paikallisessa high schoolissa kuohuu. Tieto Black Rosesien keikasta on kantautunut sekä teinien että heidän vanhempiensa korviin. Huolestuneiden vanhempien komitea yrittää torpata koko homman heti paholaista palvovaan alkuunsa. Ymmärtäväinen äidinkielenopettaja Matthew Moorhouse yrittää rauhoitella kumpaakin osapuolta. Vanhempainkomitea päättä tulla katsastamaan tämän rock-shown itse paikanpäälle. Homma alkaa kuitenkin hempeällä balladilla ja kaikki vaikuttaa muutenkin niin puhtoiselta, että tuskin tässä mitään syytä huoleen on. VÄÄRIN! Samalla hetkellä kun viimeinen aikuinen astuu auditorion ovesta ulos, paljastaa Black Roses todellisen olemuksensa (Fasanomaisen tyylipuhtaaseen tapaan).

Before vs. after

Black Roses keikan jälkeen kaupungin nuoret alkavat näyttää merkkejä rockmusiikin korruptoivasta vaikutuksesta. Roskapönttöjä kaadetaan, tappeluita aloitetaan ja kadulla jopa sekstaillaan. Mutta ei ilonpito tähän lopu. Yksi keikka ei millään ollut tarpeeksi yhdeksi metallimaailman nousevaksi bändiksi tituleeratulle yhtyeelle, vaan he vetävän Mill Basinin tuppukylässä ainakin neljä keikkaa, peräkkäisinä iltoina. Opettaja Moorhouse huomaa oitis asennemuutoksen oppilaissaan ja menee ihan henkilökohtaisesti tapaamaan bändin solistia, Damiania. Miehet jutustelevat bändin toiminnasta käyskennellessään kasuaalisti ympäri keikkapaikkaa maitolasit kädessään ja Moorhouse saa kutsun illan keikalle. Hän kieltäytyy kohteliaasti, mutta jää miettimään, miten Damian tietää niin paljon hänen henkilökohtaisia asioitaan? Ja luojan tähden, mitä on tapahtunut Damianin hulmuavalle rokkiletille? Se on äkkiä menettänyt puolet pituudestaan ja kuohkeudestaan. What fresh hell is this?!

Ahahaa! No we don't worship the devil. We really don't!

Kurkistus bändin keikalle osoittaa, kuinka tämä saatanallinen rokkenrolli muuttaa teinejä eläviksi kuolleiksi (tai jotain...?). Kun pelkkä roskisten kaatelu ei enää tyydytä näiden paholaislasten verenjanoa, alkaa heidän vanhempiaan kuolla epäilyttävissä olosuhteissa. Yksi jotenkin Fasanon mielikuvitusta hyvin ilmentävä kohtaus onkin episodi, jossa erään pahaa-aavistamattoman isän kimppuun hyökkää hirviö suoraan äänentoistojärjestelmästä. Kamppailu on lyhyt ja kömpelö ja päätyy luonnollisesti siihen, että hirviö raahaa isän mukanaan kaiuttimen sisään.

Absoluuttinen rokkenrolli korruptoi. Absoluuttisesti.

Onneksi valpas ja oikeamielinen opettaja Moorhouse on kuitenkin haistanut palaneen käryn ja ryhtyy omiin tutkimuksiinsa. Poikkiteloin näiden tutkimusten tielle asettuu hänen entinen suosikkioppilaansa Julie, joka näkee ajan sopivaksi yrittää vietellä opettajansa lihan iloihin. Näin helppoon lankaan ei Moorhouse taivu ja Julie paljastuukin jonkinlaiseksi demoniksi naisen ruumiissa. Kauhean köppäinen tappeluhan siitä syntyy.

Kun Moorhouse vielä kuulee, että täysin villiksi heittänyt nuoriso on listinyt kaikessa tohinassaan myös hänen entisen tyttöystävänsä, alkaa opettajan mitta olla täynnä. Mies painelee huoltoaseman pihalle ostamaan kourallisen hätäsoihtuja, nappaa mukaansa bensakanisterin ja suuntaa Black Rosesin keikalle. Nyt joku saattaisi kuvitella, että saatanallisia voimia omaavan yhtyeen tuhoamiseen vaadittaisiin vähintäänkin jonkinlainen suunnitelma. Tai että heidän luokseen saattaisi olla vaikea päästä. Mutta ei. Moorhouse saa rauhassa kävellä kanistereineen teinien täyttämän auditorion halki. Vasta kun hän on jo hyvän aikaa seisoskellut lavan reunalla heittelemässä bensaa bändin jalkoihin, huomaa yhtyeen keulahahmo kiinnittää häneen vihdoin huomionsa. Zombimaiset Black Roses fanit tuovat pyromaanin Damianin puhutteluun. Miesten keskustelusta on ehkä rivien välistä pääteltävissä jotain Damianin pätevyydestä maailmanvalloitukseen, sillä hän kehaisee Moorhousen vastaan taistelu yrityksiä ”parhaimmaksi, mitä hän on koskaan kohdannut”.

Moorhouse tivaa selitystä kaikella tälle hulluttelulle. Ja niitähän satelee, ainakin jossain muodossa, kun koko bändi muuttaa muotoaan ihmisistä ihmisiksi kumihirviöpuvuissa. Damianin pääpaholaisen maskin olisi varmasti tarkoitus iskeä pelkoa jokaisen katsojan sydämeen, mutta (mutantti)koiramainen ulkonäkö ja jäykän pökkelö patsastelu saa osakseen (ainakin minulta) lähinnä vain lempeää sympatiaa.




Opettaja Moorhouse joutuu kiipeliin kun Damian paljastaa kaiken!

Moorhouse ja Damian kohtaavat toisensa huonosti koreografioudussa taistelussa, jonka Moorhouse antiklimaattisesti voittaa käytännössä potkaisemalle tätä pimeyden prinssiä haaruksiin. Sitten vaan lava tuleen ja menoksi. Samalla paikalta pakenevat myös kaupungin teinit, jotka ovat kuin taikaiskusta menettäneet kiinnostuksensa bändiin (vaikka tämä jatkaa hirviöiksi muuttuneena rokkaamistaan palavan lavan keskellä. Lordi, eat your heart out!)

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vai onko? Kuusi kuukautta myöhemmin Black Roses on jälleen televisiossa, tällä kertaa tarkoituksenaan keikkailla New Yorkissa. Kuva zoomautuu Damianin valokuvaan ja synkkä ääni sanoo ”evil”. Fade to black.

Black Roses ei kaikessa älyttömyydessään aivan yllä Rock ’n’ Roll Nightmaren tasolle (tosin harva elokuva siihen pystyy muutenkaan), mutta on kuitenkin ansiokkaasti lunastanut paikkansa 80-luvun rock-kauhun kavalkadissa. Leffan jälkeen on pakko käyttää hetki fantasioimaan siitä, minkälainen jatko-osa olisikaan syntynyt, jos Black Roses ja Rock ’n’ Roll Nightmare olisi yhdistetty yhdeksi eeppiseksi tukkasankareiden taistoksi?

Bring it bitch!

THE JITTERS

Viimeinen Fasanon 80-luvun elokuvista (ja samalla leffa, jonka jälkeen hän piti ohjauksesta taukoa yli viidentoista vuoden ajan) on tärähtäneen puoleinen kauhukomedia The Jitters vuodelta 1989. Leffa luetaan joskus jonkunlaisen Fasanon rock-trilogian päätöselokuvaksi, mutta mielestäni Jitters ei sovi täysin samaan linjaan edeltäjiensä kanssa (paremman trilogian muodostaisivat kolme edellä mainittua elokuvaa, vaikka Zombie Nightmare ei olekaan suoranaisesti Fasanon ohjaus).

Perinteinen järjestä ja kaikenlaisesta uskottavuudesta tai ylipäätään hyvistä ideoita piittaamaton käsikirjoitus toki löytyy tämänkin elokuvan takaa. Tarina sijoittuu Chinatowniin, jossa noin kuudesta ihmisestä koostuva katujengi pitää naapurustoa kauhun vallassa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että he terrorisoivat vanhan kiinalaismiehen ja tämän veljentyttären Alicen pitämää maailman surullisinta matkamuistokauppaa. Setähän pääsee hengestään yhden tällaisen hyökkäyksen tuloksena, mutta jo seuraavana yönä hän hyppii takaisin kaupalleen vampyyriksi muuttuneena. Ja kun sanon hyppii, todella tarkoitan sitä. Setä on nyt kiinalainen vampyyri, joka hyppii kuin kenguru ja on taltutettavissa loitsulla varustetulla paperilapulla. Alice haluaa pitää setänsä kaupan auki, kapitalisti poikaystävä Michael (Black Rosesin Damian eli Sal Viviano) vastustaa, seuraa lisää kahinaa katujengin kanssa, lisää kenguruvampyyrejä, kiinalaista magiikkaa ja paljon vaivaannuttavan kehnoa huumoria.

Kiinalainen kenguruvampyyri toiminnassa

Valitettavasti The Jitters (leffan nimi tuntuu tulevan erään sivuhahmon täysin yhdentekevästä repliikistä ”this place gives me the jitters”) kuulostaa ideana paljon paremmalta mitä se käytännössä on. Tai siis, en tiedä miltä se on kuullostanut, kun joku on tämän saanut puhuttua tuotantoon, mutta jotenkin kiinalaisten kenguruvampyyrien idea ei jaksa kantaa aivan loppuun asti (ja tämä leffa on lyhyt, n. 75 minuuttia). Mukana on paljon TODELLA löysästi toteutettuja kamppailukohtauksia ja muutamia kökköjä hirviöefektejä, mutta kokonaisuus jää silti ontumaan. Ehkä kompastuskivi on tahallinen komediallisuus tai Fasanon edellisille elokuville niin tyypillisen räikeän rock soundtrackin puute. Oli miten oli, itselleni se jää auttamattomasti Fasanon 80-luvun tuotannosta listan häntäpäähän.
---

Käytän näitä elokuvia kuvaillessani paljon sellaisia adjektiiveja kuin ”pöhkö”, ”kömpelö” ja ”kajahtanut”, mutta vannon sanovani sen kaikella kunnioituksella ja rakkaudella. John Fasano teki täysin uniikkeja, outoja ja erityisen valloittavia kauhuelokuvia, jotka taatusti ovat jättäneet jälkensä kulttielokuvien kaanoniin. Näillä sanoilla siis hyvää viimeistä matkaa ohjaaja Fasanolle. Jos tuonpuoleinen on yhtään sellainen, mitä miehen visioista voi päätellä, on matka varmasti mitä mielenkiintoisin!

torstai 27. helmikuuta 2014

Vaarallinen Avioliitto osa 2 - Paholainen Pukukopissa

Tämä saattaa mennä jo liiaksi samojen aiheiden kierrättämiseksi, mutta hitto vie, se on tuo suomen eduskunta sellainen paikka, että kun siellä päästään puhumaan sellaisista asioista kuin ”avioliitto” ja ”seksuaalinen suuntautuminen”, niin eihän siitä tällainen tavallinen kauhuelokuvablogaaja voi olla innostumatta.

Ihan täydessä kokonaisuudessaan en eduskunnan lähetekeskustelua sukupuolineutraalista avioliittolaista ehtinyt kuuntelemaan, mutta uskon, että korviini kantautui kuitenkin keskustelun parhaimmisto. Vaikka esimerkiksi edustaja T. Hakkarainen onnistui lyhyen puheensa aikana mainitsemaan sekä omat tissinsä että ennustamaan työttömyyttä jopa paholaiselle, ei hänen foliohattunsa ollut tällä kertaa se kaikkein isoin ja kiiltävin. Ei, sen kunnian vei mielestäni edustaja V.M. Saarakkala, joka oli kiinnittänyt hattuunsa folion lisäksi propellin, jonka avulla sitten liihotti kaukana tällaisten rivipulliaisten ymmärrystason yläpuolella.

Mutta vaikka näin avoimesti myönnän, etten ihan täysin Saarakkalan ajatuksissa pysynyt perässä, ne silti inspiroivat minua kovasti. Kun muut edustajat tyytyivät puhumaan sellaisista asioista kuin ”arvot” ja ”ydinperheen tuho”, Saarakkala muisti nostaa esille niinkin paitsioon jääneen asian, kuin yleiset pukeutumis- ja peseytymistilat. Voi niitä kauhuja, joita nämä tilat, niiden käyttäjistä puhumattakaan, tulevat kohtaamaan, mikäli esitys sukupuolineutraalista avioliittolaista hyväksytään! Katsokaas kun tällä hetkellä meillä on tässä yhteiskunnassa valloillaan ajatus jonka mukaan –Saarakkalaa suoraan lainatakseni - ” ei homoja ja lesboja ole oikeasti olemassa, vaan kyse on pikemminkin jostakin ohimenevästä elämänvaiheesta yksilön kohdalla tai että homo tai lesbo tuntee vetoa vain yhteen tiettyyn yksilöön, ei yleisemmin samaan sukupuoleen.” Tästä johtuen siis, jos uusi avioliittolaki tulisi voimaan, yleiset pesutilat… yleisissä pukukopeissa… ööö… no, tässä kohtaa oma ymmärrykseni asian suhteen hieman katkeaa, mutta jotain kauheaa näille tiloille ja näissä tiloissa kuitenkin tapahtuisi, se on ihan varma.

Koska Saarakkalan ajatusketjun logiikka hämärtyy aika alkuvaiheeseensa minun osaltani, jäin asian suhteen täysin omien synkkien fantasioitteni varaan. Mitä nämä kauheat, kansakuntamme pukuhuoneita kohtaavat uhkakuvat mahtavat olla? MITÄ, minä kysyn?! Muutaman painajaistentäytteisen yön jälkeen käänsin katseeni kauhuelokuvien puoleen, etsien epätoivoisesti vastausta kysymykseen: miten sukupuolineutraali avioliittolaki vaikuttaa minun lähimpään pukukoppiini? Aihe saattaa vaatia pientä tulkintaa, mutta tässä kuitenkin muutama elokuvallinen esimerkki siitä, miten seksuaalisuus ja julkiset pukukopit kohtaavat tuhoisalla tavalla!

A Nightmare on Elm Street 2: Freddy’s Revenge (Jack Sholder, 1985)

Kyseessä on ehkä kaikista esimerkeistä ilmeisin, mutta klassikoita on vaikea kiistää. Teini-ikäistä Jesseä ei kiusaa pelkästään kuolleen sarjamurhaaja Freddy Kruegerin tähdittämät painajaiset. Hereillä olo aikanaan Jesse joutuu kärsimään sadistisesta liikunnanopettajasta, joka tykkää kurittaa tuhmia poikia - niin koulussa kuin vapaa-ajallaankin. Jessen yöllinen kohtaaminen tämän könsikkään kanssa johtaa hikisiin ja ennen kaikkea verisin lopputuloksiin koulun suihkutiloissa. Tätäkö Saarakkala siis ehkä pelkää? Että jos avioliittolakiuudistus tulee voimaan, pukuhuoneissa tälläkin hetkellä liikkuvat homoseksuaalit äkisti muuttuvat seksuaalisiksi saalistajiksi ja tästä säikähtäneinä kunnolliset ja tunnolliset heteroseksuaalit teinipojat saattavat ryhtyä murhatyöhön? Mutta kumpi tässä skenaariossa on uhri? Ennen kaikkea yleinen pukuhuone, arvatenkin.

Tämäkin eroottinen painajainen on vain yhden lakimuutoksen päässä

Sleepaway Camp (Robert Hiltzik, 1983)

Jos tämä elokuva ei ole varoitus kaikenlaisen seksuaalisen ja sukupuolisen ”poikkeavuuden” vaaroista julkisissa tiloissa, ei mikään ole. Elokuva sisältää useita kohtauksia, jossa nuoria tyttöjä ja poikia lahdataan kesäleirin julkisissa vessoissa ja suihkuissa. Ja kuka on kaiken tämän takana? [SPOILER ALLERT!] Angela, hiljainen ja ujo tyttö, joka onkin täyspäiväisesti häiriintynyt he/she poika! Shock! Jos avioliittolaki muutetaan tasa-arvoiseksi, samankaltainen verilöyly voi toteutua – tai siis todennäköisesti toteutuu – kaikilla suomen kesäleireillä!

Killer Workout (David A. Prior, 1987)

Killer Workout eli Aerobicide (hienoja nimiä kumpikin!) on totaalisen pöhkö slasher räpellys, jossa alati syvenevä murhamysteeri kietoutuu tiukasti Rhonda’s Workout kuntosalin ympärille. Hieman tavallista suurempaa hakaneulaa (?!) aseenaan käyttävä sarjamurhaaja tappaa Rhondan asiakkaita niin tiuhaan tahtiin, että ruumiit ehditään hädin tuskin siivota pois seuraavan jumppatunnin tieltä. On sanomattakin selvää, että tämä ei ole hyvää mainosta kuntosalille, mutta onneksi Rhondalla tuntuu kuitenkin asiakkaita riittävän. Kaupungin kaksi (ilmeisesti) ainoaa, syvällisesti epäpätevää poliisia tutkii asiaa yhdessä yksityisetsivän kanssa.

Killer Workout on selkeästi aerobic fetisistin tekemä elokuva aerobic fetisisteille. Jos tunnet kuuluvasi tähän kategoriaan, tai muuten vain pidät tiukoista jumppatrikoista, aerobic videoista, valtavista kasarihiuksista ja ihan-vain-tätä-elokuvaa-varten-sävelletystä jumppamusiikista, tämä elokuva varmasti lämmittää sydäntäsi. Muut voivat pysyä turvallisen välimatkan päässä. En ole täysin varma, miten tämä enää liittyy tasa-arvoiseen avioliittolakiin, mutta V.M. Saarakkala varmasti tietää.

Fear no Evil (Frank LaLoggia, 1981)

Lucifer on syntynyt maan päälle ja elelee 18-vuotiaan lukiolaispojan ruumiissa. Hän on hiljainen, kohtelias ja täysi kympin oppilas. Ja kaikki, myös hänen omat vanhempansa, vihaavat häntä. Lisäksi Lucifer saa peräänsä kaksi niin ikään ihmisruumiita asuttavaa arkkienkeliä. Siinä sitä on teini-iän kriisiä kerrakseen.

Frank LaLoggian uskonnolliselle pelottelulle pohjaava elokuva on äärimmäisen sekava ja hidastempoinen kokonaisuus. Juuri mitään tolkkua en tästä löytänyt, mutta noin puolestavälistä elokuvaa löytyy kaksi kohtausta, jotka toimivat selkeänä varoituksena meille kaikille – kaikesta.

Lucifer on koulukiusattu ja joutuu terrorin kohteeksi koulun suihkutiloissa. Tönimisen tai muun perinteisen väkivallan sijaan hänen kiusaajansa kuitenkin vaatii Luciferilta suudelmaa, samalla kun hieroo sensuellisti rintalihaksiaan, alasti, suihkussa, muiden alastomien nuorten miesten ympäröimänä. Pakkosuutelo päätyy syvään järkytykseen. Osa tästä seksuaalisesta turhautumisesta purkautuu hieman myöhemmin polttopallopelissä, jossa Lucifer kanavoi raivonsa liikunnanopettajaan ja pakottaa tämän telekineettisillä voimillaan heittämään erästä kanssaopiskelijaa pallolla niin lujaa, että tämä kuolee.

Jos Killer Workout jättää katsojalle vielä tulkinnan varaa, tästä sitä tuskin löytyy. Merkit ovat selvät: mikäli avioliittolaki muutetaan ja ns. homoseksuaalinen elämäntapa tunkeutuu myös yleisiin pukeutumistiloihin, seurauksena on polttopallosta johtuvien kuolemantapauksien räjähdysmäinen kasvu! Beware the wrath of god!

"Mikäli homoseksuaalisuuden avoin toteuttaminen yleistyy nuorten
 urheilijoiden joukkueissa, se tuo mukanaan avoimesti erotisoituneen
 käyttäytymisen poikien kesken"
Well I say...

Demons 2 (Lamberto Bava, 1986)

Nyt siellä joku jo varmaan huutaa suoraa huutoa, että miten helvetissä Bava nuoremman kajahtanut jatko-osa hänen Demons elokuvalleen liittyy mitenkään enää aiheeseen? Leffassahan juoksennellaan kerrostalossa, ei pukukopeissa! Joku raja!

Mikäli olet elokuvan nähnyt, saatat muistaa, että tarinan keskiössä olevassa kerrostalossa on myös kuntosali. Ja kun Lamberton demonit pääsevät valloilleen, ei edes tämä kehonrakennuksen temppeli ole turvassa. Uskonkin että kohtaus, jossa hirviöt hyökkäävät jumppaajien kimppuun on suora metafora homoseksuaalisuuden kauhistuksesta, joka niin itsepintaisesti maamme julkisia pesutiloja vaanii. Tätä edustaja Saarakkala ja kumppanit ovat varmasti tuijottaneet tunnista toiseen, nyökytelleet toisilleen ja hokeneet: ”kyllä, näinhän siinä käy.” 



Tuleeko näitä tulkintoja lukiessa sellainen olo, että nyt haetaan juttuja niin kaukaa, että sinne pitää matkustaa ainakin kolmella kulkuneuvolla? Jos kuuntelit edes hetken lähetekeskustelua, tiedät, että logiikka tämän kaiken takana on aikalailla yhtä vakaalla pohjalla, kuin monen tasa-arvoista avioliittolakia vastustavankin. 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Modernin Ihmissuden vuosi 2013

Vuoden 2013 loppupuolisko meni aika hiljaisissa merkeissä blogin suhteen. Mutta mitäpä siitä. Tulee muutenkin jaariteltua pontittomasti niin paljon, että turha sillä on joka kerta blogiakin täyttää. Vuodenvaihteessa kaikenlaiset genre-elokuva-aiheiset sivustot pursuilivat erilaisia listauksia kuluneen vuoden parhaista kauhuelokuvista. Top 10 listoja selaillessa en keksinyt mitään järkevää lisättävää, vaikka eivät kaikki listaukset tietenkään ihan omaa makuani vastanneetkaan. Mutta listojen tekeminen on kivaa, ja vuosi 2013 oli minulle henkilökohtaisesti historiallinen listavuosi, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni listasin koko vuoden ajalta kaikki katsomani pitkät elokuvat (oikeastaan myös lyhytelokuvat ja tv-sarjojen tuotantokaudet). Näin ollen päätinkin top 10 listan sijaan tehdä katsauksen omaan kauhuelokuvan vuoteeni 2013.

Ensi alkuun hieman tilastotietoa. Kaiken kaikkiaan katsoin vuoden aikana 313 pitkää elokuvaa, joista 135 oli kauhuelokuvia (eli n. 43 % kaikista leffoista, kuten nokkelimmat lukijat jo päässään varmasti laskivat). Elokuvahistoriallinen aikahaarukka oli lavea, sillä varhaisin kauhuksi luokiteltava tuotos oli vuodelta 1924 (Robert Wienin pettymykselliseksi jäänyt Orlacs Hände), uusimmat vuodelta 2013. Ei olisi järjellistä alkaa ruotimaan jokaista listan elokuvaa läpi, joten poimin niiden joukosta ne kaikkein mieleen painuneimmat, hyvässä ja pahassa.

VUODEN PARHAAT

Yksi viimevuonna näkemieni kauhuleffojen kirkkaimmista tähdistä on Willard Huyckin ja Gloria Katzin fantastinen, mutta hieman pimentoon jäänyt Messiah of Evil (1973, tunnetaan myös nimellä Dead People). Täysin unohdettu leffa ei ole – siitä löytyy mm. artikkeli Stephen Throwerin upeasta Nightmare USA kirjasta -  mutta helposti siihen ei törmää. Pienellä rahalla tuotettu tarina kadonnutta taiteilija isäänsä syrjäisestä rannikkokylästä etsivästä naisesta on rikotun rakenteensa ansiosta kuin alati syvenevä painajainen. Itseäni elokuvassa kiehtoi erityisesti sen selkeät Lovecraft vaikutteet. Vertailukohteeksi voisin heittää John Moxeyn Horror Hotelin (1960), jossa on samaa tunnelmaa, toki hieman eri puitteissa.


"No one will hear you scream!" Kauppareissu menee oudoksi elokuvassa Messiah of Evil

Jack Goldin The Medusa Touch:sta (1978) löytyy jo vähän nimekkäämpää näyttelijäkaartia (Richard Burton, Lee Remick) mutta silti itse elokuva on jäänyt kohtalaisen vähälle huomiolle. Tarina Burtonin tulkitsemasta kirjailija John Morlarista, joka aiheuttaa telekineettisillä voimillaan onnettomuuksia, rakentuu oivallisesti takautumien kautta. Kauhuelokuvaksi tämä on hieman rajapinnassa, sillä leffa on oikeastaan aika draamapainotteinen. Hyviä telekineesileffoja ei  tässä maailmassa kuitenkaan ole kovin montaa ja The Medusa Touch lukeutuu ehdottomasti niiden parin harvan joukkoon.

Vuosi 2013 toi armahduksen pitkään etsintääni, kun löysin vihdoin katsottavakseni (kiitos Netflix!) Peter Straubin ensimmäiseen kauhukirjaan Julia perustuvan elokuvan The Haunting of Julia (Richard Loncraine, 1977. Tunnetaan myös nimellä Full Circle). Itse olin kiinnostunut elokuvasta lähinnä Straubin takia, sillä tämän yhden kaikkien aikojen suosikki kauhukirjailijani kirjoja on filmatisoitu hyvin vähän (ainoa toinen filmatisointi taitaa olla John Irvinin Ghost Story vuodelta 1981). Mia Farrow esittää Juliaa, tyttärensä menettänyttä naista, joka yrittää aloittaa alusta uudessa Lontoon asunnossaan. Mutta pian alkaa kummittelu. Leffa on kohtalaisen hidastempoinen, mutta rakentaa silti varsin toimivaa kummitusmysteeriä, joka päätyy kauhistuttavaan lopputulemaan. Mia Farrow on mahtava, totta kai.

Seiskari aikalailla jyrää tämän parhaiden leffojen listan, sillä edellä mainittujen lisäksi haluaisin mainita vielä Amicuksen mitä mainioimman kauhuantologian From Beyond the Grave:n (Kevin Connor, 1974). Mukana huiskii aina yhtä charmikas Peter Cushing ja erityisesti elokuvan An Act of Kindness episodi on todella tehokkaan kauhistuttava. Lisäksi on liputettava Philip Kaufmanin Invasion of the Body Snatchers:lle (1978), jonka näin vasta nyt ensimmäisen kerran. Filmatisointejahan tästä riittää ja koska tarina on aina jotakuinkin sama, tämä on päässyt lipsahtamaan ohi. Mutta ei pitäisi. Jos aiot katsoa vain yhden Body Snatchers filmatisoinnin elämäsi aikana, sen täytyy olla tämä! Erityisplussaa Donald Sutherlandista ja Brooke Adamsista.


They're all pods, all of them!

Listaus on pakko päättää siihen yhteen uuteen leffaan, joka on jyrännyt useimmilla top 10 listoilla. James Wanin The Conjuring (2013). Kyllä, minäkin rakastan tätä elokuvaa. Mikään itse täydellisyys se ei ole, mutta piru vie, että se vain toimii. Hyvän ja oikeasti pelottavan taloudellisen kauhun näkeminen on nykyään niin harvinaista, että otin tästä kaiken irti ja annoin auliisti anteeksi loppupuolen pienet köppäilyt. Wan ei lukeudu suosikkiohjaajiini, mutta tässä hän osoittaa harvinaista tyylitietoutta. Lisäksi moderni ihmissusi antaa sata-miljoonaa plussapistettä Lili Taylorista!

VUODEN PASKIMMAT

The Seasoning House (2012) on paremmin erikoistehostemaskeeraajana tunnetun Paul Hyettin ensimmäinen ohjaustyö. Epämääräisesti Balkanin alueen epämääräiseen sotaan sijoittuvassa tarinassa nuoria tyttöjä pidetään huumattuina seksiorjina sotilaiden suosimassa bordellissa. Bordellin omistajan pakotettuna apulaisena toimii kuuro Angel tyttö. Kun Angelin perheen surmanneet sotilaat saapuvat taloon asiakkaiksi, alkaa Angel suunnitella kostoa.

The Seasonin Housen naishahmot jäävät pitkälti vain raa’asti hyväksikäytetyiksi ihmisparoiksi, kun taas miehet vaihtelevat heikkomoraalisista iljetyksistä yksiulotteisiin psykopaatteihin. Englantilaisten näyttelijöiden pakollinen ”Balkan-tyylinen” korostus käy nopeasti ärsyttäväksi. Vaikka yhtymäkohtia muihin rape-revenge-elokuviin löytyy (Thriller – en grym film ja Ms. 45 tulevat ainakin mieleen) tuntuu elokuva suurimmalta osaltaan vain (erityisesti naisiin kohdistuvalta) väkivallalta väkivallan takia. Angelin hahmo jää kaikessa traagisuudessaan varsin litteäksi, eikä edes hänen oikeutettu kostoretkensä saanut minussa aikaan juuri muuta reaktiota kuin kellon vilkuilun. Elokuvalla olisi hyvät edellytykset tehdä tehokasta kommentointia tälläkin hetkellä ympäri Eurooppaa rehottavasta ihmiskaupasta. Se kuitenkin rakentuu vain gore-efekteillä kuorrutetuksi hyväksikäytön kauhugalleriaksi, ja ehkä juuri siksi erityisesti ansaitsee paikkansa vuoden paska-listalla.

Tobe Hooperin ura elokuvantekijänä tuntui pysähtyvän paikoilleen vuoden 1986 Texas Chain Saw Massacren jatko-osan jälkeen. Mies puuhaili tv:n puolella ja ohjasi muutaman kauhistuttavan huonon kauhupätkän 90-luvun puolivälissä (kuten henkilökohtaisen what the actual fuck suosikkini The Mangler:in!) kunnes palasi vuonna 2004 takaisin pitkän elokuvan pariin elokuvallaan Toolbox Murders. Elokuva on uudelleenfilmatisointi Dennis Donnelyn vuoden 1978 elokuvasta, joskin Hooper on päätynyt versiossaan heittämään tavallisen slasherin sekaan reilun annoksen sekopäistä Hollywood okkultismia. Asuintaloksi muutetussa entisessä loistohotellissa Lusman Armsissa tapahtuu kummia. Porukkaa katoilee, seinien välistä löytyy ihmisten jäänteitä ja sisäpuhelimetkin soittelevat itsekseen. Asukas Nell Barrows tutkii. Taustalta paljastuu hullu arkkitehti ja J.J. Holmesmainen hotellisuunnittelu. Toolbox Murdersin perusasetelmissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Idea on huomattavasti omaperäisempi kuin perus stalk & slash leffassa ja pääosassa heiluu ihana Angela Bettis. Silti koko hommaa leimaa valitettavan halvan näköinen ulkoasu ja kankea näyttelijäntyö. Taustatarinat ovat vallan fantastiset, mutta loppua kohden juttu alkaa haista 70-luvun italialaiselta tyylittelyltä, jossa ratkaisu kaikkeen tarjoillaan kahden mitään selittämättömän lauseen muodossa. Olisin todella halunnut pitää tästä ja tavallaan vähän pidänkin, mutta kyllä tämä aikamoista köppää silti on.


Paranoiaa Lusman Armsissa

Rabies (Aharon Keshales, Navot Papushado, 2010), Israelin ensimmäinen kauhuelokuva. Tämä meni taannoin Night Visionsissa ohi, mutta nyt tuli katsottua. Ei olisi tarvinnut. Mukaan mahtuu kotoaan pakeneva veli ja sisko, joukko tenniksen pelaajia, sleazeball poliiseja ja muuta sekalaista sakkia, joiden tiet kohtaavat sattumanvaraisissa ja epäonnisissa olosuhteissa. Tästä on seurauksena puolitoistatuntia päätöntä juoksentelua ja katsojan väistämätön tylsistyminen.

Los Ojos de Julia eli Julian Silmät (Guillem Morales, 2010). Tylsyyksissään tämäkin piti mennä katsomaan, vaikka yhtään hyvää sanaa en ollut tästä kuullut. Ihan syystäkin. Onneksi olen jo autuaasti unohtanut suurimman osan tästä sokeutuvan naisen murhatutkimus sotkusta, joka syöksyy syvemmälle omaan huonouteensa samaan tahtiin päähenkilön huononevan näön kanssa. Loppua kohden katsoja saattaa toivoa itsekin sokeutuvansa.

VUODEN YLLÄTTÄJÄT

Vaikka vampyyrit ovat olleet jo pitkään hyvässä nosteessa, harvat leffat silti onnistuvat tarjoamaan genreen mitään kovin tuoretta. Piristän erilainen viritelmä löytyy Jim Micklen elokuvasta Stake Land (2010). Tarina keskittyy seuraamaan teini-ikäistä Martinia, joka on lyöttäytynyt yhteen Mister nimisen salaperäisen muukalaisen kanssa vampyyriepidemian tuhoamassa maailmassa. Elokuva yhdistää vampyyrigenren kekseliäästi post-apocalyptiseen maailmaan. Synkeässä vaihtoehto tulevaisuudessa luonnottomat verenimijätkään eivät ole ainoa vaarallinen asia, jonka matkaajat tiellensä saavat.  Näyttelijäntyö ja ohjaus ovat varsin mallikkaasti hoidettu, samoin myös elokuvan visuaalinen puoli. Mikään täydellinen leffa Stake Land ei ole, mutta ehdottomasti mielenkiintoinen ohjaajan uran aloitus Micklelle, jolle leffa oli toinen pitkä fiktio. Viime vuonna mieheltä ilmestyi myös kovasti kehuttu ydinperhepelottelu We Are What We Are, joka myös on varsin suositeltavaa katsottavaa.

Toinen kohtuu tuore ja mielenkiintoinen ohjaaja on englantilainen Ben Wheatley. Itse törmäsin miehen Kill List (2011) elokuvaan täysin sattumanvaraisesti. Palkkatappajan keikka lähtee lapasesta, kun mukaan astuu salaperäiset kultti touhut. Mitään kovin helppoja vastauksia katsojalle ei tarjota, mutta loppua kohti syvenevä mysteeri onkin ehdoton osa elokuvan viehätystä. Wheatley onnistuu punomaan perinteisen trillerin ainekset yhteen Wicker man tyyppiseen yliluonnolliseen kauhuun varsin odottamattomalla tavalla. Pelkistetty kerronta ja loistava kuvaus tukevat toisiaan. Vasta Kill Listin nähtyäni tajusin, että Wheatley on vastuussa myös yhdestä ABC:s of Death:n suosikkiepisodistani U Is for Unearthed. Suositeltavaa katsottavaa ohjaajalta on myös musta komedia Sightseers (2012).



Syksyn 2013 Night Visions jäi erikseen raportoimatta, vaikka Maximin pimeydessä taas yöni vietinkin. Monen muun tapaan odotin kovasti Adam Wingardin You’re Next:ä (2011) sekä V/H/S 2:st (2013), mutta en odottanut, että Hélène Cattetin ja Bruno Forzanin The Strange Color Of Your Body's Tears olisi elokuva, joka tekisi minuun paljon syvemmän vaikutuksen. 

Mies palaa työmatkalta ja huomaa vaimonsa kadonneen. Jäljet johtavat salaperäisten naapureiden luokse ja talon uumeniin. Sitten mennäänkin niin psykedeeliselle giallo tripille, että siitä on turha yrittää muodostaa mitään järjellistä selitystä. Cattet ja Forzan ovat visuaalisia taitureita. Elokuva ammentaa giallon kaikkein voimakkaimmasta kuvastosta, juhlii väreillä, upeilla lokaatioilla ja lavasteilla sekä kerta kaikkiaan loistavalla kuvauksella. Kuitenkin kysymys siitä, onko The Strange Color kauhuelokuva, jää varsin kyseenalaiseksi. Vaikka se on yksi hätkähdyttävimpiä ja kuvallisesti upeimpia elokuva vuosiin, on sen rakenne niin rikkonainen, että kokonaisuus tuntuu taipuvan hetkittäin enemmän videotaiteen puolelle. Elokuva toistaa samaa kuvastoa ja äänimaisemaa, jättämällä suurimman osan tulkintavastuusta katsojalle. Mielestäni leffa on liian pitkä, enkä voi sanoa tajunneeni paljoakaan siitä, mitä tapahtui. Silti en ole saanut sitä mielestäni. The Strange Color oli ehdottomasti visuaalisesti hienoin näkemäni elokuva viime vuonna. En pysty suoranaisesti suosittelemaan sitä kenellekään, koska en ole itsekkään vielä varma, mitä mieltä siitä olen. Voin vain toistaa Night Visionsin varoituksen siitä, että jos etsit juonellista neo-gialloa, tämä ei ole sinun elokuvasi. Jos taas haluat nähdä, mitä ihmeellisyyksiä Keski-Euroopassa saadaan aikaan risteyttämällä kuvataide ja giallo, tämä on katsottava!



maanantai 19. elokuuta 2013

An expression of the most diseased and perverted darker human natures

Otsikko on lainattu edesmenneeltä Rogert Ebertiltä, ja se viittaa tietenkin Meir Zarchin vuoden 1978 elokuvaan I Spit on Your Grave (tai Day of a Woman, joka oli ohjaajan suosima elokuvan alkuperäinen nimi). En välttämättä täysin jaa Ebertin näkemyksiä elokuvasta, mutta hienosti hän on silti ajatuksensa siitä muotoillut. Monella on varmaan tuoreessa muistissa Zarchin elokuvan uudelleenlämmittely muutaman vuoden takaa. Vastuussa oli Steven R. Monroe ja vuosi oli 2010. Mutta todellinen what the actual crap - faktori tulee tässä: maailmaan on vyörymässä, ehkä jo tämän syksyn aikana, elokuva nimeltään I Spit on Your Grave 2!

Juoni menee suurin piirtein näin: nuori Katie starttailee mallin uraa New Yorkissa. Viattomissa merkeissä alkanut kuvauskeikka muuttuu pahoinpitelyksi ja raiskaukseksi. Hädin tuskin henkiin jääneen Katien on yritettävä selvitä tästä traumasta kostaakseen hyökkääjilleen… Kuulostaako jotenkin tutulta?

Oma suhtautumiseni I Spit on Your Grave:n (ja puhun nyt tietenkin siitä alkuperäisestä) on aina ollut varsin ristiriitainen. Näin leffan ensimmäisen kerran legendaarisella ja jo kauan aikaa sitten kuopatulla kauhuelokuvafestivaalilla nimeltään Fright Night. Siis ihan elokuvateatterinpenkissä ja vielä filmiltä. Tämän lämpimän festivaalimuiston johdosta elokuva pysyy – halusin sitä tai en – muistoissani varmasti ikuisesti. Muistan kuitenkin myös pitäneeni leffaa jo silloin hieman tylsänä, kehnosti toteutettuna ja muutenkin tympeänä. Siksi olinkin erittäin yllättänyt, kun kuulin, että jonkun mielestä oli hyvä idea tehdä siitä uusinversio 2000-luvulla. Yllättänyt jopa silti, vaikka klassikkokauhun uudelleenlämmittely on ollut 2000-luvun amerikkalaista kauhuelokuvaa leimaava tekijä ja vasta vuotta aikaisemmin (2009 siis) teattereihin pyörähti Zarchin filmin sukulaisteoksen, Last House on The Left:in uusinta (alkuperäisistä kumpainenkin keikkui Video Nasty listojen kaikkien aikojen pahamaineisimpien joukossa).

Alkuperäinen juliste vs. ...ööö... New York Ripper?

Zarchin I Spit on Your Grave on suoraviivainen elokuva. Siinä ei ole kerronnan tasoja tai henkilörakentelua ja tarinakin on paperin ohut. Tekniseltä toteutukseltaan se on korkeintaan kohtalainen. Sitä on helppo pitää puhtaana eksploitaationa. Pienellä kääntelyllä siitä on tosin löydettävissä jotain hyvääkin sanottavaa. Voidaan esimerkiksi sanoa, että rakentaessaan niin kylmän ja brutaalin maailman elokuva paljastaa (seksuaali)väkivallan juuri niin kylmänä ja brutaalina kuin se onkin. Elokuvan pelottavuus ei pelkästään perustu siihen väkivaltaan, jota sen antagonistit harjoittavat, vaan myös niihin uskomattoman väkivaltaisiin vasta-ajatuksiin, joita tämä väkivalta monissa (katsojissa) herättää. Elokuvan lakoninen maailman, joka rakenteeltaan ja henkilöhahmoiltaan tarjoaa hyvin vähän tarttumapintaa, nostaa salakavalasti samaistumisen kohteeksi halun väkivaltaiseen kostoon. Elokuvan voidaan myös katsoa kuvaavan seksuaalirikollisuutta kohtalaisen tarkkanäköisesti: rikoksen tekijät ovat uhrille tuttuja ja heidät esitetään ”tavallisina” ihmisinä vailla sen suurempia traumoja tai hirviömäisiä piirteitä. I Spit… antaisi varmasti mahdollisuuksia vielä pidempäänkin syväanalyysiin, mutta mikään syväporaus ei tule muuttamaan sitä tosiasiaa että tämä teos on elokuvallisesti varsin heppoinen tuotos. 

Jos alkuperäinen teos on kuvailun mukaisesti kohtalaisen heppoinen halpaleffa, miksi siitä sitten pitää vääntää uusi versio? Optimisti ajattelisi, että kysymys on siitä, että joku elokuvantekijä on syvässä viisaudessaan nähnyt elokuvassa hukkaan heitetyn potentiaalin ja ryhtynyt toimeen herättääkseen tämän potentiaalin uudelleen eloon ja kaikille nähtäväksi. Että joku halusi tarttua tähän raiskaus-kosto-elokuvista tunnetuimpaan ja päivittää sen uudelle vuosituhannelle. Tehdä elokuvan paremmin. Terävöittää sen sanomaa ja kertoa sillä jotain nykyajan katsojille. Pessimisti sanoisi, että eksploitaatiohan tässä haisee. Ja pessimisti olisi oikeassa.

Steven R. Monroen vuoden 2010 versiointi Zarchin rape-revenge visiosta ei tuo maailmaan mitään uutta. Juonta ja henkilöhahmoja on muuteltu niukasti, mutta mitään merkittäviä muutoksia elokuvan sisältöön ei ole tuotu. Edes kolmen vuosikymmenen aikaväli ei tunnu juuri vaikuttavan asiaan. Henkilöhahmot ovat edelleen etäisiä ja tarina auttamattoman litteä. Toki tekninen toteutus ja näyttelijäntyö ovat edeltäjäänsä laadukkaampia, mutta se ei tässä tapauksessa paljoa paina. Efektipuoli tai puolivillainen näyttelijäntyö kun eivät ikinä olleet I Spit:in lähtökohtaisia ongelmia. Huomattava kysymysmerkki on aina ollut elokuvan läpitunkematon, kliininen tympeys ja - graafisesti aihepiiristä huolimatta – (ainakin näennäinen) sanoman puute. Näihin asioihin joku nokkelampi ohjaaja olisi saattanut tarttua, mutta Monroe päätti tehdä toisin. Hän teki elokuvan, joka on kaikessa samankaltaisuudessaan vielä edeltäjäänsäkin vastenmielisempi, sillä se ei ole ottanut opikseen mistään. Eksploitaatio on ekploitaatiota, oli se sitten kuinka isolla rahalla toteutettua. Tässä tapauksessa se on erityisen niljakasta, sillä se ei edes yritä keksiä mitään uutta, vaan ratsastaa, ei pelkästään seksuaaliväkivallalla vaan edeltäjänsä (pahalla) maineella. 

Osataan sitä muuallakin.  Kuvassa kansitaidetta elokuvista I Spit on Your Remains (Japani 2005) ja Turkish I Spit on Your Grave eli Öyle bir Kadin ki (tiettävästi Turkissa ensimmäinen koskaan tuotettu aikuisviihde elokuva vuodelta 1979.)

Meir Zarchi ei ollut mikään elokuvantekijä. Hän ohjasi I Spit on Your Grave:n lisäksi vain yhden elokuvan (Don’t mess with my sister, 1985) ja vaihtoi alaa. Omien sanojensa mukaan hän sai alkusysäyksen elokuvaansa autettuaan raiskatun naisen poliisin puheille ja ensiapuun. Groteskista aihepiiristä huolimatta elokuvan taustalla oli siis tarve käsitellä hyvin painavaa asiaa ja kaikesta amatöörimäisyydestä ja rosoisuudesta huolimatta se on ansaitusti lunastanut paikkansa kauhuelokuvan kaanonissa.  

Mitään samankaltaista ei voida sanoa elokuvan uudelleenfilmatisoinnista. Steven R. Monroen ohjasi todella tylsän eksploitatiivisen versioinnin Zarchin elokuvasta ja sukeltaa nyt pää edellä eksploitaation pimeimpään sydämeen elokuvallaan I Spit on Your Grave 2. Mitään erikoistahan tässä ei sinänsä pitäisi olla, mutta silti on pakko kysyä: siis mitä helvettiä nyt ihan oikeesti?!


sunnuntai 11. elokuuta 2013

Pahan puhelun pelko

Sillä uhalla että kuulostan vanhalta kitisijältä aloittamalla kysymykseni näin, teen sen silti; kuka muistaa – ja nyt ne virtuaaliset kädet ilmaan - kuka muistaa ajan, kun puhelimet olivat vielä langan päässä ja se lanka tukevasti kiinni seinässä? Ja ihmisillä oli tavallisesti vain yksi puhelin, koko perheellä vain yksi yhteinen puhelin, joka oli aina vain kotona, eikä millään tavalla mobiili?

Eihän siitä niin kauan aikaa ole ja kyllä kai kuvailun mukaisia vempaimia vieläkin jossain maailman kolkassa käytetään, mutta ajatelkaapa: tällä hetkellä hiekkalaatikoita tonkivien lasten sukupolvi ei varmasti tule koskaan näkemään lankapuhelinta muutoin kuin elokuvissa. Ehkä ei itse asiassa tarvitse olla niinkään nuori, sillä tarina kertoo eräästä 90-luvun alussa syntyneestä työharjoittelijasta, joka ei pitkän pähkäilynkään jälkeen saanut itsenäisesti selvitettyä, miten näppäiltävällä lankapuhelimella saadaan aikaiseksi puheyhteys toisen ihmisen kanssa.

Näin nopea teknologiaa koskevan informaation katoaminen ihmisten arkipäivän järjenkäytöstä tuntuisi tukevan italialaisiin post-apocalypse elokuviin pohjautuvaa teoriaani siitä, että maailmanlopun jälkeen ihmiset tulevat antamaan itselleen ja toisilleen typeriä nimiä, kuten ”Video”, koska sanojen ja laitteiden alkuperäinen merkitys katoaa maailmanlopun aiheuttavan katastrofin myötä. Mutta sivuraiteilta takaisin asiaan: ennen kaikkea, nykyajan lapset eivät ikinä tiedä sitä kauhua, kun pahaa aavistamattomana vastaa siihen perheen ainoaan ja yhteiseen puhelimeen, ja soittajana onkin MURHAAJA!

Kauhuelokuvien rakkaussuhde puhelinterroriin on pitkä ja yhä kukoistava. Vaikea sanoa, onko kyseessä tietoinen pyrkimys kalastella monen ihmisen kokemalla puhelinkommunikoinnin aiheuttamalla epämukavuuden tunteella, vai onko ihmisten kohtalaisen yleinen puhelu-pelkoisuus johdannainen kaikista kauhuelokuvista. Varmaa on se, että tämä puhelin pelottelu toimii (tai on ainakin hitsin suosittu).

Tätä todistavat useat elokuvat, joissa pahan puhelun pelko nousee esille jo elokuvan nimessä: The Killer Is On The Phone (1972), When A Stranger Calls (1979, myös re-make 2006), Don’t Answer The Phone (1980), Murder By Phone (1982, jossa murhan välikappaleena toimii puhelin itse!), When A Stanger Calls Back (1993. Nimi herättää kysymyksen: soittiko joku tälle muukalaiselle siis takaisin, ei saanut yhteyttä ja muukalainen soitti kohteliaasti uudestaan?)

Eikä lista tietenkään rajoitu vain nimellisesti puhelinaiheisiin elokuviin. Osataan sitä soitella muissakin elokuvissa. Varmasti kansakunnan kollektiiviseen muistiin on jäänyt kaikumaan esimerkiksi Wes Cravenin Scream (1996) elokuvien kauhuelokuvatriviaa arvuuttelevat murhanhimoiset puhelut. Ja italialaiset naiset kautta aikain ovat käyttäneet hyvän murhaajalta pakenemiseen soveltuvan ajan huutamalla luuriin ”Pronto! PRONTO!”, jääden aina vailla vastausta.

"Who is this? WHO?!"

Eivätkö murhaajat sitten osaa käyttää kännyköitä? Varmasti, ja matkapuhelimia onkin nähty tärkeässä roolissa esimerkiksi sellaisessa pätkässä kuin One Missed Call (2003 sekä ameriikan re-make 2008. Näissä soittelijana taisi tosin olla kummitus) mutta ollaanpa nyt rehellisiä: kännykkäterrorin konsepti ei vain toimi. Matkapuhelimet ovat nykyaikaisten kauhuelokuvien ikuinen riippakivi. Koska kaikilta nykyään sellainen taskunpohjalta löytyy, on elokuviin pakko kirjoittaa kohtauksia sisällöllä: ”en voi soittaa apua koska täällä ei ole kenttää” tai ”akku on lopussa” tai jotain muuta auttamattoman tylsää. Nämä kohtaukset eivät sisällä laisinkaan samaa jännitystä kuin ”ei tässä maalaiskartanossa ole puhelinta” tai ”joku on katkaissut puhelinlinjat” tai ”luojan tähden tämä puhelu tulee talon sisältä!”.

Uskaltaisin myös väittää, että uhrin kiinnisaaminen matkapuhelimella voi olla yllättävän vaikeaa. Harvalla oli niin hienoa lankapuhelinta, että se olisi osannut kertoa, kuka siellä soittelee. Pakkohan siihen puhelimeen oli vastata, saattoi olla kuitenkin joku tärkeä asia kyseessä kun ihan kotiin asti soitetaan. Mutta vastaatko kun sinua tavoittelee kännykästäsi tuntematon numero? Hell no! Se on takuulla taas se MediaPexin myyjä, joka on piinannut sinua jo kahden viikon ajan. Eikä kukaan pysähdy miettimään, että tämä tuntematon soittaja saattaa olla SE tuntematon soittaja. Kyllä murhaajillakin tunteet on!

Jos lankapuhelimien konsepti on edelleen jotenkin hukassa, on varmaan hyvä tähdentää: ammoisina aikoina, kun ihmisillä oli lankapuhelimet, oli olemassa myös sellainen asia kun puhelinluettelo. Puhelinluettelo on maaginen kirja, josta löytyi puhelinnumerosi lisäksi myös osoitteesi. Näistä kirjoja löytyi jokaisen kodin lisäksi myös esimerkiksi yleisistä puhelinkopeista. (Kyllä, nykyään on kaikenlaisia numerotiedusteluja, joista saman informaation voi saada, mutta jotenkin siitä puuttuu sama romantiikka kuin tiiliskiven painoisen luettelon selaamisesta.)

Pelkoa aikana, kun puhelimet olivat vielä puhelimen kokoisia.

Ja tässä se tärkeä pointti, jota matkapuhelinsukupolvi ei ikinä voi täysin ymmärtää. Kun murhaaja soittaa sinun kotiisi, siihen yhteen ja ainoaan puhelimeen joka sinulla on ja sinä yksin, pimeässä eteisessä, nostat luurin korvallesi, voit olla varma että murhaaja tietää sinun olevan kotona. Ja puhelinluetteloa selanneena tietää myös missä asut! Puhelin soi taas. Kuka siellä? Vastauksena vain raskasta hengitystä. Seuraava puhelu sisältää kryptisen tappouhkauksen. Ja kun kolmannella puhelulla alat jo hieman menettää hermosi, ja vaadit luuri kädessä soittajaa paljastamaan henkilöllisyytensä, tunnet äkkiä kuinka tuon petollisen puhelimen spiraalimainen lanka kiertyy kaulasi ympärille. Mutta silloin on jo liian myöhäistä. Oh the horror!

perjantai 3. toukokuuta 2013

Cinemadrome 666


Cinemadrome raportointia – aika myöhäisesti mutta kuitenkin. Seuraavaa genrefestaria saakin odotella Halloweeniin asti. Kevään Drome tarjoili varsin mukavan kattauksen Visionsissa nähtyjä elokuvia (sekä lisäksi avauselokuvana tamperelaisvoimin tehdyn Zomba di Maren). Oma huomioni kiinnittyi tietenkin kahteen kevään kohuttuun uudelleenfilmatisointiin, eli Maniac:iin ja Evil Dead:iin, joista jälkimmäinen sai Suomen ensiesityksensä festareilla.

Koska Maniac ja Evil Dead olivat Drome-elokuvistani hilpeää Thaimaalaista krokotiili seikkalua Crocodilea lukuun ottamatta myös ainoat kauhua edustavat elokuvat, keskityn enimmäkseen arvioimaan niitä. Muut katsastetut rainat olivat Michael Winnerin ikivihreä klassikko ja itseltäni Visionsissa sivu suun mennyt Väkivallan Vihollinen 3 (1985), hiljattain edesmenneen Harry Reemsin tähdittämä slapstick-pornoseikkailu Bel Ami (1975), sekä martial art -sekoilu Five Element Ninjas (1982). Crocodile on ihastuttavan pöhkö Jaws rip-off, jossa jättiläiskrokotiili kylvää kauhua merenrantakaupungissa. Meno on mitä eriskummallisinta, ei vähiten siksi, että nimikkopedon koko tuntuu vaihtelevan elokuvan aikana ihan normaalista krokotiilista kerrostalon kokoiseen. Erityisen mieleenpainuva on homoerotiikkaa tihkuva kohtaus, jossa krokojahtiin lupautunut salskea kalastaja paljastaa vailla sen kummempia selittelyjä lihaksikkaan rintakehänsä ja siihen kirjaillun lintutatuoinnin. Tätä seuraa paljon merkityksellisiä katseita ja dramaattista sateeseen tuijottelua. Kuinka tässä taistelussa luonnon mutanttivoimia vastaan oikein käykään?

Bel Ami paljastui sekin varsin ilahduttavaksi elokuvaksi. Vaikka kyseessä on ihan ehtaa pokea, eikä mitään pehmoilua, juonen tynkää on jaksettu kuitenkin sen verran kehitellä, että leffa pysyy varsin viihdyttävänä. Harry Reems on erityisesti mies paikallaan reportterina, jonka sänkyyn naiset eivät vain voi olla kaatumatta. Sen verran kuumasta kamasta tässä oli kyse, että filmikin paloi poikki näytöksen aikana.

Kilpailevien taistelulajikoulujen oppilaat saavat kyytiä, kun Viiden Elementin Ninjat hyökkäävät. Elementteinä ovat vesi, maa, puu (?), tuli ja kulta ja ninjapukujen värikoodit ynnä naamioituminen sen mukaista. Nämä ninjat ovat niin hiljaisia, että koko elokuvan ääniraita mykistyy heidän hiipiessään uhrinsa kimppuun. Lisämaustetta tähän yön viimeiseen näytökseen toi ninjoilta shown varastamista yrittänyt nuori mies, joka viihdytti koko yleisöä livekommenttiraidallaan elokuvasta. Miehen tuskastuneisuus ilmeisesti heräsi siitä, ettei hän pysynyt elokuvan juonessa mukana. Ei se mitään, en minäkään pysynyt. Mutta kuten tämäkin herrasmies totesi, kuvat olivat kauniita. Äänekäs kommentaattori päätti poistaa itsensä paikalta elokuvan puolessa välissä, kun ei löytänyt keskustelukumppania itselleen jäljellä olevien n. 20 ihmisen joukosta. Ei ninjoilta niin vain huomiota viedä!

Sitten, otsa valmiiksi rypyssä ja pahinta odottaen kevään remake pläjäyksen kimppuun:

EVIL DEAD (Fede Alvarez, 2013)

Viisi kaverusta matkustaa metsämökille aikomuksenaan vieroittaa ystävänsä Mia huumeista. Kellarista löytyy se kuuluisa ihmisen ihoon kansitettu kirja, jota kaikenlaiset varoitustekstit kieltävät lukemasta. No pakkohan siitä on ääneen muutama sana lausua. Metsän demonit ottavat vallan ja pian Mian ystävät alkavat epäilemään, että tytön riehumisen takana saattaa olla jotain muutakin, kuin pelkät huumevieroitusoireet.

Perusmeiningit ovat siis hyvin lähellä alkuperäistä leffaa.  Muutoksia on toki tehty sekä hahmoihin että juonenkuljetukseen ja uusi versio alkaakin varsinaisella ryminällä alkuperäiseen verrattuna. Elokuva on jättää esikuvansa verkkaisen kerronnan kauas taakseen jo heti prologimaisessa aloituksessaan, eikä itse pääjuonikaan kovin pitkää lämmittelyä kaipaa, ennen kuin alkaa tapahtua toden teolla. Tehostepuoli onkin elokuvan valttikortti. Se seurailee viimevuosien ultra-väkivallan trendejä ja näyttää katsojalleen kaiken lähietäisyydeltä. Roimasti lisäpisteitä ropisee tehosteiden toteutuksesta, jossa CGI on jätetty pienelle huomiolle ja tilalle on kannettu ämpäritolkulla tekoverta. Herkemmille katsojille luvassa on taattua shokkiarvoa, mutta kyllä tässä riittää pureskeltavaa paatuneemmallekin väkivaltaviihteen ystävälle.

Kun ystäväsi alkaa näyttää tältä, on aika huolestua

Alvarezin näkemys Evil Dead:istä ei ole laisinkaan niin kieli poskessa toteutettu, kuin Raimin alkuperäinen. Necronomiconin mytologiaa ei tässäkään elokuvassa kovin syvällisesti avata, mutta katsojille suodaan kuitenkin hieman tarkempi vilkaisu tämän pahoista kirjoista pahimman kansien sisään. Luvassa on helvetillisen inhottavaa riivausta ja maailmanlopun ennustuksia. Tarinaa on selkeästi kehitelty irti komediasta ja kohti pelottavampaa kauhua. 

Elokuvan suurin kömpelyys on sen tolkuttoman typerät henkilöhahmot. Paikoitellen on vaikea sanoa, onko kysymys tarkoituksenmukaisuudesta, vai vain huonosta kirjoittamisesta ja/tai ohjaamisesta. Hahmojen kaikin puolin epälooginen käytös on toki osa Evil Dead:in yksinkertaista perustarinaa ja vain hahmojen tolloilun kautta juoni oikeastaan pääsee liikkeelle. Silti elokuvahistorian typerin päätös lukea ääneen kirjaa joka on;
A) löydetty juuri eläintenraatoja täynnä olevasta kellarihuoneesta piikkilankaan käärittynä 
B) on kirjoitettu täyteen varoituksia siitä, ettei kirjaa missään nimessä pitäisi lukea,
tuntui aiheuttavan yleisön joukossa voimakkaita facepalm-reaktioita. 


Elokuvan nopea tempo ei muutenkaan anna tilaa hahmojen kehittelylle, ja hahmot jäävätkin kohtalaisen littaniksi. Kehyskertomuksen uusi idea huumevieroitukseen tuodusta tytöstä on sinänsä toimiva ja skenaarion tuntien varsin herkullinen. Gore ja kiihtyvä kauhunrakentelu ohittaa kuitenkin huumevieroitusoire -kuvion hyvin nopeasti ja tämä juonen osanen jää kummittelemaan elokuvaan kuin tekosyyksi pitkittää typerien hahmojen erittäin typeriä päätöksiä.  Hahmojen pölhöyttä ja epäuskottavaa käytöstä voi toki pitää myös eräänlaisena kumarruksena alkuperäisen elokuvan huumorin suuntaan. Koska itse päädyin tulkitsemaan tätä huonojen päätösten kavalkadia tästä näkökannasta, hahmojen yksiulotteisuus ja kaikenpuoleinen typeryys häiritsi katselukokemusta loppupeleissä yllättävän vähän. Loppupuolen juonenkäänteet meinasivat nekin aiheuttaa lievää tuskastumista, mutta onneksi päähuomion veivät kunnialla toteutetut efektit.

Monia Evil Dead faneja on varmasti lohduttanut tämän remaken osalta tieto siitä, että Sam Raimi ja Bruce Campbell ovat kumpikin hyörineet tuottajina tässä uudelleenlämmittelyssä ja antaneet sille muutenkin täyden siunauksensa. Vaikea sanoa, kuinka paljon parivaljakko on loppujenlopuksi elokuvaan vaikuttanut, mutta alkuperäisen elokuvan henki on selkeästi menossa mukana. Löytyypä elokuvasta jopa muutamia kuvia, jotka todistavat sen, kuinka tarkkaan alkuperäistä elokuvaa on katsottu. Paljon siitä, mikä alkuperäisessä elokuvassa menee kieliposkessa sekoiluksi, on Alvarezin versiossa korvattu aidolla ahdistavuudella. Epäilemättä paras tapa tämän katsomiseen on kuitenkin unohtaa liiallinen vertailu alkuperäiseen ja yrittää katsoa elokuvaa tuorein silmin. Sillä tavalla viihtyvyys on varmasti taattu.

MANIAC (Franck Khalfoun, 2012)

Frank Zito on lapsuudentraumojen riivaama antiikkisia mallinukkeja entisöivä mies, jonka harhainen mieli johdattaa tappamaan ja skalpeeraamaan nuoria naisia yön pimeydessä. Elämä näyttää hieman valoisammalta, kun Frank tapaa valokuvaaja Annan, joka haluaa käyttää Frankin mallinukkeja taidekuviinsa. Tämä uusi ystävyys ei kuitenkaan ole tarpeeksi tukahduttamaan sarjamurhaajan identiteettiä…

Khalfounin uusintaversio William Lustigin Maniacista on monella tapaa varsin rohkeasti toteutettu elokuva. Päähenkilö Frankin kautta avautuva tarina on kuvattu suurimmalta osaltaan hänen näkökulmastaan. Katsojat siis pakotetaan näkemään kaikki, mitä myös tappaja näkee. Valinta on harvinaislaatuinen ja ehkä jopa hivenen vaarallinen, sillä point of view -kuvausta näkee elokuvissa pääasiallisena kuvallisen kerronnan muotona kohtalaisen harvoin. Ainut vertauskohde, joka äkkiseltään itselleni tuli mieleen, on Phil Claydonin sarjamurhaajakuvaus Alone vuodelta 2002. Maniacissa toteutus on hoidettu tyylikkäästi ja Frankin katsontakanta hänen tekemiinsä hirmutekoihin tuo elokuvaan osaltaan sitä samaa sleazeä, mikä niin voimakkaasti jyllää sen alkuperäisessä versiossa.


Toinen huomiota herättävä piirre elokuvassa on sen pääosan esittäjä: rokonarpinen ja luonnostaan pelottava Joe Spinell on korvattu siloposkisella Elijah Woodilla. Näyttelijävalinta, joka on varmasti nostanut kulmakarvan tai pari 80-luvun Maniacin fanien keskuudessa. Wood suoriutuu roolistaan kuitenkin kiitettävän hyvin, joskin aivan Spinellin kaltaista uhkaavuutta hänestä ei ehkä löydy. Toisaalta tarinan modernisointi vaatii myös uudenajan kasvot, ja siihen kaunispiirteinen Wood sopii täydellisesti. Ujo, sympaattinen ja miellyttävän näköinen Frank on sisäiseltä maailmaltaan kuin itsensä vastakohta. Tapahtumapaikaksi on vaihtunut likaisen New Yorkin sijaan Los Angeles, jossa kaikki on kiiltävää vain pinnalta.

Efektit ovat tässäkin elokuvassa kohdallaan. Päänahkoja irrotellaan ja veistä heilutellaan luovasti ja ahkerasti. Erityisällötystä tuo katsojan pakottaminen murhaajan paikalle. Erityisesti elokuvan verinen lopetus nousee aivan uudelle tasolle viimeisen päälle toteutettujen nykyaikaisten efektien avulla. Leffan scoressa kuullaan alkuperäistä elokuvaa mukailevaa uhkaava synamusiikkia, joka valitettavasti jossain vaiheessa elokuvaa muuttuu hieman liikaa Drive elokuvan scorea muistuttavaksi.

On myönnettävä, että Maniacin uudelleenfilmatisointi on herättänyt itsessäni varsin ristiriitaisia tunteita, ei vähiten siksi että Lustigin alkuperäinen on kaikkien aikojen slasher suosikkini. Pohjimmiltaan kyseessä on ihan oivallinen nykyaikainen slasheri, jota olisi parempi arvioida omana elokuvanaan. Itse en kuitenkaan kykene pääsemään eroon Lustigin ja Spinellin luomasta synkkääkin synkemmästä maailmasta, jonka likaisuus ja uhka tuntuu tarttuvan katsojaan valkokankaan läpi. Tähän pimeän hulluuden syöveriin verrattuna Khalfoun versio jää hivenen kliiniseksi ja ehkä liian silotelluksi omaan makuuni. Elokuva on kuitenkin katsastamisen arvoinen, sillä se seisoo vankasti omilla jaloillaan ja tarjoilee remake statuksestaan huolimatta varsin toimivaa nykyaikaista kaupunkikauhua.
---
Itse olen lähtökohtaisesti aika nihkeä remakeja kohtaan. Ymmärrän kyllä viehätyksen tuoda esimerkiksi juuri Evil Dead:in kaltainen köppäefekti ilottelu uudelle vuosituhannelle. Mahdollisuus tehdä niitä juttuja leffassa, joita olisi ehkä alunperinkin haluttu tehdä, mutta joihin resurssit eivät vuonna 1981 ole millään riittäneet, on varsin herkullinen. Evil Dead ja Maniac ovat kumpikin tyylitietoisesti toteutettuja ja putoavat helposti viimevuosien kauhu-uudelleenfilmatisointien parhaimmiston piiriin. Todistuksena tästä olkoon ainakin se, että minunkin kaltaiseni remake vihaaja ja ikuinen pessimisti pystyy rehellisesti sanomaan viihtyneensä näiden elokuvien parissa. Siltikin jää kysymys: onko tämä tarpeellista?

Ps. Mielestäni Ranska-kauhun ex-lupaukselle Alexander Aja:lle (joka siis pyöri Maniacissa käsikirjoittajana ynnä tuottajana) voisi laittaa remake kiellon, ainakin siihen saakka kunnes mies taas tekee jotain Haute Tensionin kaltaista.